Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

maanantai 16. tammikuuta 2017

KAHDEN VAIHEILLA

Kivijärven rauhaa.

Tässä on viimeaikoina tullut kirjoitettua eli julkisesti pohdiskeltua enemmän kuin juostua. Ilman muuta selvää velliperseilyä. On se kumma että minun kokemuksellani varustetun juoksijan on niin mahdottoman vaikeaa mennä ovesta ulos ja lenkille. Varsinkin kun vielä väitän juoksun olevan elämäntapani ja etenkin kun nyt alkaa olla aikaakin kaiken kaaoksen jälkeen.
Menneellä viikolla tuli muutama lenkki tosin tehtyä joista yksi täyttää jopa harjoituksenkin kriteerejä. Mutta vaisua silti on. Oikein nolottaa heilua tässä kahden vaiheilla. Lukijatkin kyllästyvät tähän ainaiseen vatvomiseen. Iso mies ! Koita nyt päättää ! Mikä siinä voi olla niin vaikeaa ?
Polulla kun juoksee niin ihmisen asento ja liikkeen rytmi alkaa olemaan lähellä alkuperäistä ja luonnollista. Myös havaintojen teko ympäröivästä helpottuu. Verrattuna tasaisen tien juoksuun polulla on keskityttävä enemmän ja se vie ajatukset helposti pois arjesta eli tuulettaa korvien väliä.
Harva on tullut ajatelleeksi mitä tie luonnonkansoille aikanaan merkitsi. Saamelaiset täällä pohjoisessa näkivät tien puiden välistä soralla koristeltuna kulkukeinona. He liikkuivat metsässä juuri siihen suuntaan kun oli asiaa mutta tielle tullessaan oli valittavana enää kaksi suuntaa. Tien on perinteisesti kuviteltu tuovan jotakin hyvää mutta toisinkin voi ajatella.
Vietimme viikonlopun mökillä Talvituvalla, rajaseudulla keskellä ei mitään. Kännykkä menee Venäjän verkkoon jos yleensä on mitään verkkoa. Teitä ei talvella ole auki. On vain moottorikelkka ja sukset tahi lumikengät. Lunta on nyt polveen joten hiki tulee ilman apuvälineitä.
Kävimme pilkillä Kivijärvellä. Tapahtui pahin mahdollinen eli sain yhden kalan. Jäi epävarmuus jos olisi ollut toinenkin kala tai kolmas. Vai sainko viimeisen ? Ei auta - on mentävä uudelleen taas joskus.
Kivijärvi tuo mieleen hyviä muistoja koska olen käynyt isän kanssa siellä kalassa. Muistoja tuo mieleen myös Talvitupa, jossa isän henki on vahvasti läsnä. Etukäteen mietin miten saan nukuttua paikassa josta isä lähti taivaan kotiin mutta uni yllätti rauhallisuudellaan.
Ennen nukahtamista kuuntelin puuhellan napsumista, katselin täysikuun valaisemaan erämaahan ja mietin että rauhallisempaa paikkaa olemiselleen saati viimeiselle lähtemiselleen saa hakea.
Mökin rauhassa on hyvä kuunnella luontoa ja siinä sivussa myös itseään. Harjoittelevana ultrajuoksijana kolmen päivän juoksemattomuus voi merkitä helposti kuudenkymmenen kilometrin puuttumista viikosta. Nyt kun en varsinaisesti harjoittele niin ei ole tarvinnut ottaa paineita kilometrien puuttumisesta. Se juuri siinä on niin vaikeaa.
Nyt te sanotte että sehän on vain harrastus. Onko ? Jos haluaa menestyä tai parantaa niin on harjoiteltava kunnolla ja intohimolla. On oltava valmis luopumaan jostakin muusta saadakseen jotain toista tilalle. Muussa tapauksessa voi sitten pilkkiä tai askarrella muuta mutta silloin kun harjoitellaan niin se on aina ensin.
Pohjoisen syvän rauhan keskellä tunnen keskeneräisyyttä. Kohtaloni lienee kirjoittaa siitä ajatuksiani julki. Keskeneräisyys on myös tunne joka motivoi minua jatkamaan ultrajuoksua. Tämä ei voi päättyä näin. Siispä on lukemattomia polkuja tai teitä minua varten. Ja vain eteenpäin.

Askartelua, tein talliin ajosiltaa.

Kirsi Inarinjärven Lusmanuorassa.

Talvitupalompolon maisemaa.

Vedenajoa saunaan moottorikelkan reellä.

Siis onhan kalaa...

Isä-Paavon sauna lämpiää Talvituvan hämärtyvässä illassa.

VIIKKO 2.

Ma- Lepo, askartelua.
Ti- 8 km -54 min. -22 astetta pakkasta.
Ke- 11,5 km Palovaaralle - 1.35. -1 aste pakkasta. Nousua 205 metriä.
To- 5 km - 36 minuuttia.
Pe-La- Mökkeilyä.
Su-Mökkeilyä ja tunti lumikenkäilyä Kirsin kanssa, upotti huolella.

Yhteensä juoksua 24,5 km - 3 tuntia ja 5 minuuttia



HIHNA

Muutossa meni vanhasta Technicsin vinyyliaurasta vetohihna. Vanha hihna ei kestänyt pakkasta kuljetuksessa ja se mureni käsiin. Vanhoihin levysoittimiin on nykyisin vaikea saada hihnoja mutta vanhana tiskijukkana tiedän nämä jutut eli soitin Helsingin Kruunuradioon . Nimenomaan soitin koska halusin hihnan pakettina kotiin enkä postilaatikkoon pakastumaan. Viikossa sain hihnan kotiini eli olipas hyvää palvelua Kruunuradiolta.
Ensimmäinen levy jonka soitin uudella hihnalla oli Gary Mooren Still Got The Blues koska en löytänyt Ramonesien Pet Sematarya mistään. Saakeli. Ehkä tämä on uuden alku ?
Hihnan käyttöohjeissa kiellettiin Beatlesien soittaminen mutta J.J:n ja muiden asianharrastajien iloksi saatan rikkoa kieltoa. Nykymusiikkihan on suuremmaksi osaksi täyttä paskaa tyyliin "älä tuu droppaan mun tunnelmaa" ja muita vinkumisia.

VIIME AIKOINA LUETTUJA :

Veli-Pekka Lehtola : Nickul rauhan mies, rauhan kansa
Catherine Millet : Catherine M:n seksuaalielämä
Seppo Saraspää : Eräretkiä valon ja hämärän maassa
Veli-Pekka Lehtola : Saamelaiset suomalaiset, kohtaamisia 1896-1953
Aku Ankan Taskukirja : Pyrypallo (Taskarin jouluspesiaali)

OIKEIKIRJOITUKSESTA :

Ennen kuin joku muu ehtii niin selvennän : Talvitupalompolo kirjoitetaan juuri noin. Olen Saamelaisten kielitoimistosta kysynyt asian. Suvun kesken me olemme käyttäneet Talvitupalompolo-nimeä emmekä muotoa Talvitupalompola. Paikalla ei ole mitään tekemistä Kittilässä olevan samannimisen paikan kanssa vaan nimen historia juontaa Sulkusjärven saamelaisten kesäpaikasta ja heidän talvipaikastaan, joka sijaitsi juurikin siinä missä mökkini nyt on.




maanantai 9. tammikuuta 2017

SUORAVIIVAISTA ASIAA








VIIKKO 1.

Ma- 10 km juoksua maastossa Hämeenkyrössä 1.12.
Ti- Matkalla Pohjoiseen.
Ke- Kävelyä, -37 astetta pakkasta.
To- Perinteisen hiihtoa Haapakurussa, osin ladullakin 15 km - noin 2 tuntia. -16 pakkasta
Pe- Juoksua Siikajärventiellä 8,5 km - 50 minuuttia, myrskytuuli. -15 pakkasta
La- Lepo
Su- Juoksua kovassa tuulessa 8 km - 55 minuuttia.

Juoksua 26,5 km - 2 tuntia ja 57 minuuttia.

Kuten ylläolevista pienistä videonpätkistä selvinnee on juoksuni varsin suoraviivaista toimintaa. Ensin on periaatteessa mentävä ulos ja sitten alettava juoksemaan. Tietenkin sisällä juoksumatolla tai hallissakin voi juosta mutta minun tapauksessani se ei innosta - olen ulkoilmaihminen.
Uutta vuotta on eletty reilu viikko ja moni miettii mitä oikein tuli luvattua. Lupaus mahdollisesta painonpudotuksen alusta tai kunnon kohottamisesta onkin valunut sohvan syövereihin kun on niin pimeää ja huono ilma tai sitten väsyttää.
Ystäväni Onni on jo muutaman vuoden blogissaan motivoinut ihmisiä liikkumaan LUV-projektillaan eli yksinkertaisella teemalla "liikkumalla uuteen vuoteen". Blogissaan Onni on kerännyt ihmisten uuden vuoden ensimmäisen viikon liikuntasuorituksia leikkimielisellä kilpailulla josta voi voittaa arvontapalkintoja. Erinomainen ja yhteisöllisesti motivoiva tapa aloittaa säännöllinen liikuntaharrastus.
Vuodesta 1992 olen juossut yli 70.000 kilometriä. Perusajatuksena on ollut liikunnasta saatu hyvä olo ja liikkuminen luonnossa. On ollut aikoja jolloin olen kerännyt kilometrejä, kilpailuja ja tuloksia. On ollut aikoja jolloin olen juossut päivästä toiseen tietämättä miksi mutta henkeni edestä en ole koskaan juossut. Sensijaan säännöllisyyteen olen pyrkinyt aina.
Henkensä edestä juokseminen on erittäin vieras ajatus minulle. Ei edes sanaleikkinä. Allekirjoitan toki vahvasti juoksun ja etenkin ultrajuoksun filosofisen puolen ja myös juoksun positiiviset vaikutukset henkiselle kehitykselle mutta pelkästään juoksemalla kukaan ei kehity miksikään muuksi kuin paremmaksi juoksijaksi ja tämäkin varauksella.
Oma juoksemisen filosofiani lähtee juoksun tarjoamasta ajasta ja tilasta avartaa ajatuksiaan ja samalla omaa liikkumisen suhdettaan ympäröivään. Kaikkeen ympäröivään, näkyvään ja näkymättömään. Parhaat juoksuni sisältävät yhtähyvin hyvää zazenia, kuin hyvää kristillisyyttä kuin myös ripauksen hyvää itsetranssendenssia mutta etenkin säännöllistä halua kokea liikunnan hyvää oloa ja riemua.
Juoksen kohottaakseni kuntoani, niin henkistä kuin fyysistäkin. Voin olla erittäin intohimoinen ja periksiantamaton jos harjoittelen tavoitteellisesti. Jos taas vain ylläpidän liikunnan riemun jatkumoa, kuten juuri nyt, juoksen kun juoksuttaa. Ilman paineita, vaikka olenkin kirjoittanut että päätös kilpailemisesta pitäisi kohta tehdä.
Hengen ravinnon on siis mielestäni tultava muualta. Juokseminen on vain tapa liikkua, ja kyllä, se voi olla myös elämäntapa. Pelkästään juoksemalla ei saa asioitaan järjestykseen tai kehity ihmisenä. Säännöllinen harjoittelu luo vaikeissa elämäntilanteissa järjestystä kaaokseen ja auttaa jaksamaan mutta juoksun loputtua tulee väkisinkin pysähtynyt hiljaisuus jolloin kaikki ympäröivä on kestettävä jollakin muulla tavalla kuin juoksemalla.
Olen itse vienyt ultrajuoksuni niin pitkälle että on ollut aikoja jolloin en ole uskaltanut katsoa taakseni. On ollut pakko juosta eteenpäin silläkin uhalla ettei tiedä minne on menossa saati muista mistä on tulossa. Väsyneenäkin ? Älkää nyt viitsikö naurattaa - tilassa jolloin ei edes muista miltä tuntuu olla palautunut tai virkeä.
Kannustan kaikkia löytämään oman liikunnan riemunsa itse. Näin alkuvuodesta julkaistaan paljon elämäntapaoppaita parempaa elämää kohti. Nämä hienoja oivalluksia sisältävät kirjat antavat toki ideoita ja perspektiiviä mutta loppupeleissä omat polkunsa elämän tasapainoon on löydettävä itse ja osittain omin voimin. Säännöllinen harjoittelu lisää pikkuhiljaa itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Itseään ja omia tekemisiään on arvostettava.
Kun itse pohdin omaa kilpailemiseni dilemmaa niin yhtenä vaikeutena on että kyky juosta hiljaa päiväkausia ei ole kadonnut minulta minnekään. Ei fyysinen eikä etenkään henkinen kyky. Toki kokeneena ymmärrän että kestääkseni esimerkiksi kuuden päivän kilpailun rasitukset minun olisi juostava keväällä välillä noin seitsemän kertaa enemmän viikossa kuin nyt.
Mikä sitten siinä päätöksen teossa on niin vaikeaa ? Nimenomaan juuri se että en juokse henkeni edestä. Yleensäkään en nykyisin juokse minnekään ellei ole mitään asiaa. Asun kaukana pohjoisessa jossa tunnen olevani enemmän läsnä kuin koskaan koko elämäni aikana. Erämaan hiljainen rauha ja uskomattomat luontokokemukset täyttävät helposti sen aukon jonka juoksemattomuus jättää. Ultrajuoksujen vahvat tunnekokemukset ovat muistissani eikä kukaan voi ottaa niitä minulta koskaan pois. En tarvitse ennätyksiä enkä ennätysteni parantamista mihinkään elämässäni. Sensijaan tarvitsen juoksua yhtenä elämäni osana pitääkseni itseni kunnossa mutta voin korvata sitä esimerkiksi hiihtämällä tai muulla liikunnalla.
Mutta kukapa tietää mitä Lapin kevät tuo tullessaan. Kaamos loppuu näinä päivinä ja ulkoilmaihmisenä olen entistä enemmän ulkona kelillä kuin kelillä - ehkä myös juosten.

torstai 5. tammikuuta 2017

IVALO SARJA OSA 3 - 11 LÄMPÖMITTARIA

11 LÄMPÖMITTARIA



Vaihdoimme uuden vuoden etelässä. Etelä tarkoittaa Hämeenkyröä. Ensimmäisen kerran Pohjoiseen muuttomme jälkeen kävin etelässä. Työasiat ja läheisten tapaaminen olivat hienosti sanottuna agendassa mutta toki oli mukavaa mökkeilläkin välillä.
Etelän lumeton kura ja sade. Sitten kaikki jäätyi ja jään päälle satoi pari vaivaista senttiä lunta. Kosteus ! Nellimissä ei ole koskaan niin kylmä edes viidentoista pakkasella kuin Hämeessä plus yhden asteen sumutuulessa.
Töissä sekä vapaalla tapasin koko joukon tuttuja ja tuntemattomia. Kuuntelin ja katselin ikäänkuin ulkopuolisena sitä ainaista samaa mitä olen kuunnellut ja katsellut jo monta vuotta. Useimmat läheisimmistäni ovat jo onnistuneet hieman hidastamaan säätämistään mutta tuntemattomilla tuntuu olevan aina vain kiireempi ote meneillään olevaan elämään josta he eivät kuitenkaan omien sanojensa mukaan ehdi saamaan tarpeeksi.
En ota mitään kantaa edellämainittuun. Omalta kohdaltani oli kuitenkin suuri helpotus palata kotiin. Näin vasta sen ymmärtää kun on päässyt jostakin itselle vieraasta pois. Johonkin joka tuo valtavan sisäisen rauhan olemiseen. Ja se jokin on Pohjoinen Lappi. Tänne olisin voinut tulla jo aiemmin mutta isäni kanssa tämä ei olisi onnistunut - olisi pitänyt kokoaikaisesti rakentaa loputtomia uusia projekteja ja tehdä vanhoihin remonttia sitä varten että sitten joskus kaikki on kunnossa.


Riemukkaaseen kotiinpaluuseen kuului myös pakkanen. Yövyimme matkalla Tervolassa ja kun keskiviikkona pokkesimme kaupassa Sodankylässä matkan varrella niin pakkasta oli jo yli 30 astetta. Ivalossa mittari näytti - 34 ja kotona -37 ulkona. 
Sinänsä ihailtavaa miten pyhitetty 245.000 tuhatta ajettu Hiace selviää näistä keleistä peräkärryn kanssa varsinkin kun talvidieselin käyttölämpötila alkaa loppua. Autossa sisällä tarkenee mukavasti. Kiitokset menevät Ylöjärvelle Elovainion Autohuollon insinööreille hyvästä huolenpidosta. 
Sisällä kotona oli 17,2 - 20 astetta lämmintä riippuen siitä mistä mittarista katsoi. Meillä on yhteensä yksitoista sisälämpömittaria - informaatio ei siis lopu kesken. Myös vettä tuli joka hanasta tarvittaessa eli Kotala näkyy meidänkin virityksillämme selviävän hieman kylmemmistäkin keleistä. 
Sole vielä mithän tuo - 37 sillä vajaa seitsemäntoista vuotta sitten Inarilla oli yli viisikymmentä astetta pakkasta eli yli viisien housujen keli. Muutenkin täällä meidän perällä pakkanen vaihtelee uskomattoman nopeasti. Tänään torstaiaamuna oli enää vain  - 15 astetta. Ja nyt kun kirjoitan tätä torstai-iltana niin mittari näyttää - 22 astetta.
Huvittava yksityiskohta kylmyydestä. Minulla oli puhelin taskussa kun kävelimme Kirsin kanssa -37 asteessa. Ajattelin että otan kuvan. Akkua oli jäljellä 66% Otin puhelimen taskusta ja avasin kameran jonka jälkeen puhelin sammui välittömästi. Pohjoisella leveysasteella on siis tarvittaessa turvauduttava ihan omiin voimiin sekä liikkumisessa että luonnon kuvaamisessa. Ei auta muu kuin sanoin kuvata että olipa hieno tähtitaivas jossa oli aavistus alkavia taivaan tulia.
Pohjoisessa luonnon kohtaaminen on samanlaista kuin ihmisten kohtaaminen. Jos itselläsi on rauhallista aikaa ja kyky kuunnella pysähtyen niin kokemus on vertaansa vailla. Niin hyvässä kuin pahassakin. Varon romantisointia tässä Ivalo-sarjassa. Kaikki täällä ei suinkaan ole hyvää ja kaunista mutta elämän virta on puhuttelevampi kuin etelän jatkuva kaoottinen kohina.



Hiihdin tänään Pahtalammelle pitkin Haapakurun pohjaa. Pakkasta oli - 16 ja erämaan rauha jälleen rikkumaton. Tunsin olevani etuoikeutettu päästessäni pudistelemaan pitkää ajomatkaa pois hartioistani helpolla perinteisellä hiihdolla upeissa maisemissa. 
Tapasin Pahtajärven päässä vapaapäivää viettäneen Tuomaksen . Totesimme että aina on mukava tavata täällä joku muukin omin voimin liikkuva. Latu ei mene laavulle asti sillä Pahtalammen jäällä on vieläkin vettä lumen alla kelkkauran ulkopuolella huolimatta kovista pakkasista !



Kuten kuvista näette luonto oli kohdillaan. Hiljaisuudessa oli hyvä pohtia myös vaikeaa päätöstä jonka takaraja meni jo - kilpaillako Unkarissa keväällä 6-päivän juoksussa vai ei ? Takarajalla tarkoitan että harjoittelu olisi jo pitänyt aloittaa. Ehkä olen jo aloittanut,  ehkä en. 
Aika näyttää vastauksen. Kun hiihdin takaisin niin päässäni soi Johnny Cashin versio eräästä Elviksen paremmin tunnetuksi tekemästä biisistä. "I´m so tired and weary but I must go alone...there will be peace in the valley some day for me dear Lord I pray."
Hiihdon jälkeen maistui hirvikeitto - hirveän hyvää ja paikallista. Kuulkaa se on kaukana mistään hipsterien kasvishössötyksistä kun padassa on hirveä, perunaa, porkkanaa, suolaa, pippuria ja laakerinlehti. Koko keitto on tietysti omassa lihan keittoliemessään ja vain luut ja kalvot on otettu pois. Yksinkertaista ja hyvää aivan kuten koko elämäkin jos sen oikein rauhassa malttaa oivaltaa.

 
VIIKKO 52.

Ma- 10 km juoksua 1.03.
Ti-Ke-Lepo/matkustusta
To- 5 km hölkkää 33 minuuttia.
Pe- Lepo
La- 10 km maastossa juoksua 1.09.
Su- 10 km maastossa juoksua 1.07.

yhteensä 35 km juoksua - 3 tuntia ja 52 minuuttia.

Joulukuu yhteensä 113 km juoksua - 13 tuntia ja 43 minuuttia.

Juoksua vuodelle 2016 tuli 2215 km. Tunteja en nyt edes viitsinyt laskea yhteen mutta muutakin liikuntaa siihen päälle kertyi kävelyn, hiihdon, lumikenkäilyn ja pyöräilyn merkeissä. En tosin ole koskaan näitä muita lajeja laskenut. Viimeksi olen juossut näin vähän vuonna 2007 jolloin tuli vain 1961 km.
Vuosikilometrit vuodesta 1992 - 2016 ovat nyt 71348 km. Eli noin 2853 km vuodessa keskimäärin.
Omalla kohdallani ymmärrän että vuodet 2011 - 2015, eli sarjana 3817 km - 4047 km - 4722 km - 5103 km - 3443 km, olivat siis poikkeuksellisen hyviä.

Tästä on liikkumista hyvä jatkaa terveenä - hyvällä mielellä ja etenkin suhteellisen selväpäisenä.

 

maanantai 26. joulukuuta 2016

GOD GOOD SENSE

Luontoihminen on ihmisen syvintä merkitystä kuvaavana sanana täydellinen. Mitä enemmän hyökkäämme luontoa vastaan sitä enemmän hyökkäämme omaa itseämme ja olemassaoloamme vastaan. Toisaalta mitä enemmän luomme virtuaalista todellisuutta koettavaksemme sitä kauemmas liumme itsestämme sekä kyvystä kokea omin voimin jotain aitoa ja pysyvää.
Minä en poikkea tavanomaisesta mitenkään siinäkään suhteessa että kestäisin maailmaa aina niinsanotusti selvinpäin. Esimerkiksi käy mainiosti tämän maanantain eli tapaninpäivän juoksulenkki jolle lähdin joululauluihin ja kaikkeen syvälliseen rauhaan kyllästyneenä. Ruuvasin kuulokkeet korviini ja nautin täysin siemauksin Nellimin Siikajärventietä kymmenen kilometriä pelkästään ACDC:n siivittämänä. Tulee kontrastia kun ympärillä on hiljainen sinisyys ja korvissa Anguksen riffit.

Jouluna moni vei läheisensä haudalle kynttilän muistaakseen tai sitten vain tavan vuoksi. Harva on tullut ajatelleeksi mistä tuossa perinteessä on kysymys. Näen asian ihmiseen luotuna tarpeena kiinnittyä historian jatkumoon. Haudalla käynti on ikäänkuin portti menneiden sukupolvien elämän historiaan kiinnittymisessä. Omaa olemassaoloaan on ymmärrettävä ajassa, joka sananmukaisesti kiitää. On oma ja väärä valinta, jos aika tuntuu menevän ohitsesi.

Joulua juhlitaan monelta kantilta. Täysin väärä käsitys on että Jeesus olisi jollain tapaa osa joulun tarinaa. Sensijaan joulu on osa Jeesuksen tarinaa. Vaikka kuinka soitetaan heviä ja otetaan tajuntaa laajentavaa niin Jumalaa ei ihmisestä saa pois.
Jeesus sattui syntymään jouluna. Verollepano eli henkikirjoitus oli tehtävä siellä mistä suku oli kotoisin. Sen ajan hyljeksityt, paimenet, sentään riensivät paikalle. Nyt täytyy rehellisyyden nimessä muistaa että vaikka valoa olisi ollut tarjolla niin sijaa majatalossa ei ollut. Kukaan ei piitannut vaan haluttiin elää omassa rauhassa lukittujen ovien takana. Vastaanotto Vapahtajalle oli suorastaan hyinen kuten loppukin. Tekaistuilla syytteillä naulattiin roikkumaan.
Pidänkin irvokkaana joulun valjastamista johonkin mystiseen rauhoittumiseen tai rauhaan. Näiden asioiden pitäisi olla arkipäivää ja ne ovat myös erityisen tarpeen päivästä toiseen. Elämän tarkoitus ei ole alennusmyynnissä pyhien jälkeen vaan läsnä joka päivä. Ajatus että säästää sata prosenttia jos ei osta mitään on häkellyttävä. Läsnäolo ja sydämen avaaminen rakkaudelle kun ovat ilmaisia joka päivä.

Vuosi lähenee loppuaan ja moni miettii mitä sitä lupaisi vuodelle 2017. Onko teemaa ? Itselläni luki 2016 harjoituspäiväkirjan kannessa : matka on kesken. Niin on vieläkin mutta ajattelin kirjoittaa vuoden 2017  Ajaston kalenterin, joka siis toimittaa itselläni harjoituspäiväkirjan virkaa, kanteen että GOD GOOD SENSE ! 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE JA ROCK'N ROLLIA VUOTEEN 2017



VIIKKO 51. LIIKUNNAT

Ma-Ti - 0
Ke- 10 km juoksua - 1.03
To- Lepo
Pe- 10 km juoksua 1.06.
La- Perinteisen hiihtoa ladulla 6 km - 45 min.
Su- Ulkoilua ja urien tutkimista Kirsin kanssa suksilla - 7 km - 2 tuntia.

juoksua 20 km - 2.09.

Oma jatkumoni on menneellä viikolla näkynyt uuden elinympäristön tutkimisena sekä moottori- että lihasvoimalla. Kuvissa Saamelaisten traditionaalinen talvipaikka missä nykyisin sijaitsee meidän mökkimme, Nellimin uittoränni, rajavyöhykettä siellä jossain, Siikajärventien suoraa erämaassa, kylämme kirkosta sisäkuva ja ties mitä muuta mielenkiintoista.










perjantai 23. joulukuuta 2016

VANHA MESTARI

Tässä blogitekstissä saatetaan puhua Jeesuksesta tai sitten ei. Osalle ihmisistä Jeesuksen nimen mainitseminen aiheuttaa vastareaktion. Näille ihmisille syntyy hirvittävän paineenomainen tarve perustella että ei, ei mitään Jeesusta voinut olla. Että laskelmat ja kemialliset kaavat pitävät paikkansa. Että kaikki on pelkkää yhteyttämisen tulosta. Ja lopuksi kaikista pahin : ihminen, ihminen se on luomakunnan herra. Kaikki toimii ihan alkuräjähdyksen energialla edelleen. Että ei voi olla muuta kuin tämä taso tässä. Eihän voi ?

Tässä tekstissä puhutaan vanhasta mestarista. Jos joku luulee tietävänsä kuka tuo vanha mestari on niin ketään ei silloinkaan yritetä käännyttää mihinkään. Kaikki saavat olla ihan omaa mieltään mistä tahansa. Kenellekään ei väkisin yritetä tyrkyttää mitään.
Joulublogissa kun saattaa olla hieman hankalaa jättää vanha mestari mainitsematta kun juhlitaan vapahtajan syntymäjuhlaa eli joulua. Tosihyvä vanha tarina on kestänyt parisentuhatta vuotta ja osia siitä voi olla siteenä tässäkin tai sitten ei. 
Vai luuliko joku että joulua juhlitaan lahjojen oston, ylensyönnin ja sen kuuluisan rauhoittumisen kunniaksi ? Jos luuli niin olkaa hyvä vaan, sekin käy mainiosti.

Ajatelkaa, että siitä huolimatta että minä uskon vanhaan mestariin voin silti juoda viinaa, naida ja selvinpäin ajella moottorikelkalla metsässä niin että otsonit ohenee. Voin saunan jälkeen istua munasillani kuistilla ja katsella revontulia tai ennen saunaa juosta nylkyttää turhan takia kymmenen kilometriä mutta ehkä vaatteet päällä kuitenkin. Ja että kaikessa tässä ja monessa muussakin elämäni tilanteessa on vanha mestari mukana jotenkin. Milloin lähellä, milloin kaukana mutta päivästä päivään rinnalla kulkemassa jotenkin monine opetuksineen.

Juostessani 2014 halki Suomen hän oli Inarissa Ukonjärven päässä vastassa. Hetkeä myöhemmin tapasin tienposkessa isäni ja näin että vanha hiihtäjä on tehnyt pullon kanssa tuttavuutta oikein kunnolla sinä keväänä. 
Isäni kuitenkin rohkaistui ja tuli minua kannustamaan vaikka varmasti häpesi kuntoaan. Suuri kiitos tästä menee Nellimiin Vuorisille jotka saivat isän matkaan vastusteluista huolimatta vai oliko vanhalla mestarilla tässäkin sormensa pelissä.
Vain joitakin kilometrejä ennen isäni tapaamista koin elämäni voimakkaimman voiman kokemuksen siinä Ukonjärven päässä. Sanoin Kirsillekin silloin että nyt ei tule juttua. Kirsi näki että jotain olin kokenut. 
Ei se vanha mestari siellä tienposkessa seissyt. En minä mitään näkyä nähnyt enkä tullut edes uskoonkaan. Vaan juuri tuolla hetkellä tajusin että silloin juoksun neljäntenä päivänä oli tiehen tarttuminen alkanut ja yhtään päivää en ollut juossut ilman rinnalla kulkemisen tunnetta. Ei siinä voi muuta kuin uskoa vanhaa mestaria. Ja pyytää voimia seraavaan päivään.

Oikeasti hän kehottaa kohtuuteen. Mutta koittelee. Pistää yrittämään mahdottomia ja opastaa sitten kun haaveet sortuvat. Mutta häneen voi luottaa aina. Pitää uskaltaa luottaa. Yksinkertainen asia mutta miltei mahdoton toteuttaa päivästä päivään. Silti jaksan yrittää. Niin paljon merkitsee se syvä rauha mitä hän esimerkillään ja opetuksillaan sydämeeni tuo.

Vanha mestari oli muuten radikaali. Omana aikanaan hän kapinoi esivaltaa vastaan. Teki joitakin ihmetekoja ja vähät välitti uhkailuista. Hänellä kun oli varmuus että häntä ei hylätä kuten ei niitäkään jotka häneen edelleenkin uskovat.
Vanha mestari ei koskaan luovuttanut vaikeimmallakaan hetkellä. Eli saattoi olla huumorimiehiäkin. Iloista asiaahan tämä on. Ei synkistellä väkisin. Kuten edellisessä kirjoituksessani kirjoitin niin minun käy sääliksi pahaa. On niin paljon helpompaa olla hyvä. Jouluna voi vaikka viedä lähellä asuvalle yksinäiselle vanhukselle ison kakunpalan ja saada näin hyvää mieltä leviämään, näin me Kirsin kanssa ajateltiin tehdä.

Kirjoitukseni alussa kerroin niistä ihmisistä jotka ahdistuvat kun mietitään syvimpiä elämän perusasioita. Usein he kuumeisesti hakevat perusteluja näkökannoilleen kuten toisaalta hakevat myös toiset vanhaa mestaria kannattavat. Uskon nimessä on tehty valtavan paljon pahaa ja tullaan tekemään edelleen. Usko itsessään ei siihen oikeutusta anna eikä edes kehota. "Homma oli hyvä mutta jätkät pilasi sen."- vanha vitsi pitää edelleen paikkansa.

Pohjoisessa Suomessa pitkien etäisyyksien ja karun luonnon keskellä on uskolla perinteisesti ollut vahva merkitys ihmisten arjessa. Ortodoksisessa uskossa Kolttien merkittävä hengellinen esikuva on ollut pyhittäjä Trifon Petsamolainen joka oli munkki, ei pappi tai piispa. Trifon halusi lahjoittaa kansalle kaikkein arvokkaimman lahjan, Kristuksen evankeliumin. Lupauksen Jumalan valtakunnasta. Trifon eli kansaa palvellen sen keskuudessa hyvinkin karuissa oloissa nöyränä. Hän oli ymmärtänyt miten vanhan mestarin opetuksia seurataan ja niillä pärjätään.

Loppujen lopuksi on kyse muistamisesta. Niin vanha mestari kuten Trifonkin vanhan mestarin seuraajana kulkevat ihmisten mukana jos itse haluamme muistaa. Hyvä kulkee mukanamme jos kuvainnollisesti sanoen kuljemme oikeaan suuntaan.
Maailma muuttuu ympärillämme mutta 2000 vuotta vanha ja yksinkertainen asia on ja pysyy. Jos joskus yllättäenkin tapaat Vanhan Mestarin niin ehkä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan - rohkeasti, omana itsenään.

Näiden kuvien ja yhden laulun myötä hyvää ja etenkin rauhallista joulunaikaa kaikille.












sunnuntai 18. joulukuuta 2016

KUKA OLET

Oletteko koskaan juosseet pitkin pimeätä metsätietä talvella otsalampun valossa seurananne vai sydämen lyönnit ja hengityksen höyry ? Oletteko kenties koskaan kesken juoksun - mittaamattoman ajan kuluttua - pysähtyneet ja sammuttaneet lampun, nostaneet katseenne ylös tähtitaivaaseen ja kuunnelleet hiljaisuutta ?
Joskus kun juoksen lenkillä Nellimistä etelään päin minut valtaa tunne että en osaa takaisin kotiin. Ensin katuvalot loppuvat ja sitten yksin pimeässä hiljaisuudessa menetän ajantajuni. Olen joskus puolitosissani miettinyt että jos olenkin unohtanut kääntyä takaisin. Kun tien kummallakaan puolella ei ole mitään ihmisen rakentamaa niin kumpaan suuntaan olinkaan menossa ?
Kolttasaamelaisilla on sanonta että jos sutta ei pelkää niin susi alkaa pelätä. Tämän voisi ajatella että lenkkini varrella on pahoja voimia jotka haluavat minut takaisin etelään. En kuitenkaan koskaan enää vapaaehtoisesti palaa vakituisesti asumaan etelään. Henkinen kotini on vailla mitään epäilyksiä täällä pohjoisessa sillä tunnen ennenkokematonta ja syvää sisäistä rauhaa täällä.
Tunne rauhasta sisälläni on merkillinen siitäkin syystä että tuntuu kuin olisin palannut kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Tämä on ihmeellistä, olenhan syntynyt Tampereella ja viettänyt Hämeessä suurimman osan ajastani lukuunottamatta murrosiän pikavisiittiä Jyväskylä - Mikkeli suunnalla. Lukuunottamatta viimeisen 20 vuoden lapinmatkojen jälkimaininkeja en ole koskaan kuvitellut muuttavani tänne tosissani.
Olen aina kunnioittanut luontoa ja yrittänyt kuunnella sitä. Urbaani voisi pitää vitsinä että luonnolle voi myös puhua kuuntelemisen ohessa. Millainen vastaus on riippuu aina kyvystä tuntea itsensä osana luontoa. Täällä pohjoisessa missä aika on välillä sekä vähäeleinen että puhdas on siis viihtyäkseen tarpeen tullen pystyttävä vastaamaan kysymykseen kuka olet ?
Luonnossa on voimia mistä me emme ymmärrä mitään. Oikeastaan säälin niitä pahoja voimia jotka yrittävät erheyttää minut suuntaamaan etelään takaisin. On niin paljon helpompaa olla hyvä kuin paha. Elän täällä mieluummin vaatimattomasti kunhan elän nyt. En sitten eläkkeellä tai joskus sitten, vaan nyt. Mielellään hieman nauraen, myös itselleni mutta hyvässä mielessä.
Olen kohdannut täällä useita vanhoja ihmisiä kylmästä. Viimeksi Sarren Pekka (Johan-Peter) nauroi minulle ja pyysi käymään. Hänellä olisi yksi kirja minulle luettavaksi. Lisäksi hän kertoi mökin lähellä olevasta vesipaikasta ja paljon muustakin. Pyysi minua soutamaan kauniisti hänen vanhalla puuveneellään lompolossa.
Löydän näiden ihmisten kanssa välittömästi yhteyden. Osa heistä tietää minut Paavon poikana joka juoksi Suomen läpi mutta he eivät määritä minua juoksijana. He ovat nähneet meidät Kirsin kanssa hiihtämässä kuin myös moottorikelkkailemassa. Jutellessaan meidän kanssamme he tuntevat että me aidosti välitämme Pohjoisesta ja Pohjoisen luonnosta sekä myös liikumme siellä. 
Luontoa täällä täytyy kunnioittamisen lisäksi myös ihmetellä. Pekka sanoi että tämä Nellim on sellainen että jos ensin on kolmekymmentä astetta pakkasta niin kolmantena päivänä on jo vesisade. Tämän koin kun pesin lauantaina ulkona kaksi autoa ja yhden peräkärryn painepesurilla, lämpöä oli kaksi astetta. Kävelimme Kirsin kanssa Kitisijäniementietä aina Konkeloniemen puoliväliin josta oikaisimme metsän poikki vuonolle kahlaten märässä lumessa. Turisteilta on ehdottomasti kielletty menemästä jäälle mutta me kävelimme vuonon poikki Käärmeniemen suuntaan. Me osaamme varoa jokisuuta toisin kuten aasialaiset turistit.
Juostessani Ivalon suunnasta takaisin kotikylää kohti olen joskus tarkistanut garminista että kuinka paljon on matkaa katuvaloihin. Olen leikkinyt ajatuksella että jos ne eivät kilometrilukemasta huolimatta tulekaan. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt näin paljon revontulia ja tähdenlentoja enkä niiden myötä ole koskaan niin paljon toivonut. Ainahan pitää toivoa kun näkee tähdenlennon. Revontulet taas ovat syntyneet kuolleiden ihmisten verestä, voin kertoa sen kolttasaamelaisten tarinan joskus.
Hiljaisuus luonnossa on rikkumaton. Oikein hävetti juosta sunnuntaina kuuden asteen pakkasessa nastoilla. Kovettunut lumenpinta ja nastat pitävät hirveää ääntä hiljaisuudessa. Tie oli toki hiekoitettu ja luminen, ei siis jäinen, mutta halusin juosta rennosti askeltaen. Paksupohjaiset ja hiljaiset Hoka Onet olisivat saattaneet lipsahdella ja aiheuttaa ikäviä tuntemuksia vieläkin silloin tällöin vaivaavassa nilkassa.
Salaa juosten tai hiljaa askeltaenkaan ei voi saapua kylään. Käärmeniementien koira aloittaa haukkumisen. Sitten uimarannantien koirat jatkavat. Pari muuta vielä ja ohitan erähotellin tienhaaran. Kun käännyn Siikajärventielle viimeiset kolme koiraa aloittavat tervehdyksen ja sitten käännyn kotitielle laantuvan haukun saattelemana lumen rapistessa hiljaisuudessa. Kotipihassa voin kuulla lopulta joen kohinan ja taas on yritetty nöyrästi kehittyä ihmisenä parhaassa arjessa.
Parhaassa arjessa kysymys kuka olet kulkee aina mukana. Kun viikolla makasin pyhitetyn Hiacen takapuskurin alla telttapatjalla yli kymmenen asteen pakkasessa vaihtamassa perävaunun pistoketta ja Kirsi seisoi vieressä lämpöpuhallin suunnattuna johtoihin. Tai kun istuin takaoven kuistilla vaihtamassa lukkoa oveen ja yksi ruuvi putosi kuistin ulkorappusten lautaväleistä kadoksiin. On oltava kärsivällinen aivan kuten vaihtaessani tupakeittiömme sähkölämmittimiä uusiin. Johdotuksen ymmärtäminen vaati virtatestauskynän lisäksi kuulakärkikynää ja paperia mutta onnistuin.
Tunne onnistumisesta kärsivällisen puurtamisen tuloksena. Tunne. Leipominen on kuulemma kemiaa mutta minusta se pääosin tunnetta. Leivoin kaksi piimäkakkua tänään. Kaikkien ainesosien tulee olla tasalämpöisiä ja ainekset on sekoitettava puuhaarukalla juuri ja juuri sekaisin. Mummun ohjeen mukaan hiukan säveltäen. Paras tapa luoda joulun odotuksen tunnelma on leipoa kakkuja. 
Roolin vaihto urheilevasta ruuvimeisselimiehestä pehmeäksi ja leipovaksi kotimieheksi ei ole tarpeen. Minulla ei ole olemassa mitään rooleja vaan tärkeintä tässä on päämäärä. Yritys olla oma itsensä läsnä eikä koskaan enempää. Kysymykseen kuka olet on olemassa useita vastausvaihtoehtoja. Minä olen valinnut omat vastaukseni tunteen perusteella - enkä ole katunut.

VIIKKO 50. LIIKKEET

Ma- 8 km - 1.00
Ti- Ke-Lepo
To- Aamulla varhain 8 km - 51 min.
Pe- Lepo
La- Selkäkipua. Kävelyä osin umpihangessa 8 km.
Su- 10 km - 1.03.
yhteensä juoksua 26 km - 2:54.

Ei kai sole pukki kyyvissä ?

Kakkua tulossa ?

Raitilla Nellimin.


              KAIKILLE RAUHALLISTA JOULUA JO TÄSSÄ VAIHEESSA !

Kirjoitan kyllä joulubloginkin kunhan ensin saamme hirvipaistin uuniin, odotellessanne mahdollisen kinkkunne paistumista kuunnelkaa vaikka tätä :


 

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

EI PAINEITA






Avautumisen ja tunnustuksen ero on merkittävä.
 
Avautumisessa ihmispolo päästää sisältään mieltäpainavan asian ryöpsähtämällä ulos miettimättä useinkaan seurauksia. Näkökulman ollessa suoraan sanoen yksisilmäinen hän jää usein yksin vailla tukea ja asia sen kun ahdistaa enemmän.
Ennen tunnustusta ihmispolo tekee rehellisen analyysin ajatuksistaan ja on tunnustaessaan sitten helpottunut että päästi asiasta irti ja teki sen muille mutta myös itselleen läpinäkyväksi.
Tunnustaminen on lisäksi kivuliaampaa ja henkilökohtaisempaa kuin avautuminen. Tästäkin huolimatta minä ihmispoloinen teen nyt tunnustuksen : ei huvita harjoitella juoksua yhtään.

Sensijaan huvittaa erittäinkin paljon juosta liikunnan ilosta. Kaikki ajatukset tavoitteelliseen harjoitteluun siirtymisestä tai jonkin kaavamaisen ohjelman noudattamisesta kohti tavoitetta aiheuttavat vastenmielisyyttä ja vapauden tunteen katoamisen.
Olisi erittäin yksinkertaista todeta että ei sitten harjoitella. Mutta kun jos...Niinpä.
Olen lukemattomia kertoja niin sanotun urani aikana ollut tässä samassa (paskassa) aiemminkin. 
Olen lukemattomia kertoja myös ratkaissut asian niin että olen vaan sitten juossut liikunnan riemusta ja huomannut parin kuukauden päästä harjoittelevani täysillä. Jotenkin on päässyt matkan varrella unohtumaan että ei huvittanut. Jälkeenpäin on joskus ollut olo kuin hiirellä juoksupyörässä tai toisinaan on jopa kokenut onnistumisen riemua vailla katumusta.

Nyt on sama tilanne joten katsellaan eteenpäin pikkuhiljaa vailla paineita.

Kun Kirsin kanssa tänään hiihdimme Inarinjärven jäällä oli tunnustettava että vielä sitä vanhempikin teuras herkistyy. Paistaessamme makkaraa kahvin oheen Rautusalmella oli suorastaan pakahduttavaa olla maisemassa. Olla osa maisemaa ja nauttia omasta pienuudestaan valtavan luonnon äärellä. Kymmenen astetta pakkasta väritti kaamoksen ja vaisu viima lisäsi kokemusta kirkkaasta kylmästä. Aistit aukeavat vähemmästäkin.

Käytännössä harjoitteluhaluttomuuteni johtuu osittain maisemasta jossa elän juuri nyt - on aivan liian paljon muuta mielenkiintoisempaa tekemistä kuin kaavamainen nylkyttäminen päivästä toiseen tiensyrjässä. 
Toisaalta pystyn tässä Nellimin talvessa myös huikeisiin juoksukokemuksiin Inarin jäällä, lumikenkäreiteillä ja tietenkin loputtomilla teillä erämaassa ympärilläni riippuen tietenkin lumiolosuhteista.

Hirvipeijaisissa lauantaina kuulin Inarin jääolosuhteista tuoreet tiedot niin pystyimme hiihtämään turvallisesti. Inarinjärven kanssa ei leikitä, siksi paljon se virtaa salmissa. Vaikka teräsjäätä on jo reilusti, niin esimerkiksi Nellimvuonossa on vettä jään päällä lumen alla jokisuusta alkaen varsin pitkälle. Lisäksi karien ja kivien ympärillä on kerroksia sekä lunta että jäätä. 
Kelkkareitillä hiihtäessämme tuli vastaan monta rekikoiravaljakkoa mennen tullen. On hauska päätyä ulkolaisten turistien valokuviin muka alkuasukkaina. Vaikka olen yksin ja Kirsin myös kanssa retkeillyt erilaisissa olosuhteissa melko paljon on silti maltti ja opetteleminen täälläkin paikallaan. 
Perjantaina kehoitettiin välttämään tarpeetonta liikkumista teillä joten jopa minä pysyin kotipihassa, oli senverran vihainen viima ja heikko näkyvyys. Olen ekstriimini itselleni jo todistanut - enää ei tarvitse.

Kirjoittaessani tätä havahduin tuohon edelliseen lauseeseen. Enää ei tarvitse todistaa ja onko yleensä tarvinnut koskaan ? Kuka tietää.
Aina ei ole tarvetta aiheisiin vaan kuulumisiakin on mukava kertoa. Syvä rauha on laskeutunut sieluuni sillä pääosin kaikki muuttolaatikot ovat tyhjentyneet. 
Sama kuin juoksun kanssa, ilman paineita mennään ainakin toistaiseksi.

GULAHALLU !
  
(suomeksi :Kattellaan ! Tuo oli siis saamenkieltä.)







VIIKON 49. LIIKKEET

Ma- Hiihtoa ladulla 6 km - ei aikaa. -29 astetta pakkasta. Hyvä oli kitka.
Ti- 9 km juoksua - 58 min. Ahvenjärven lenkki.
Ke- Lepo
To- 11 km juoksua - 1.14. Paksuvuonon lenkki.
Pe- Lepo; lumimyrsky, tuuli yli 20 metriä sekunnissa.
La- 8 km juoksua - 50 minuuttia. Käärmeniemen lenkki.
Su- Retkihiihtoa Inarin jäällä Rautusalmelle, noin 7 km - ei aikaa... (ei todellakaan...)

yhteensä juoksua 28 km - 3 tuntia ja 2 minuuttia. 




KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA.