Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

maanantai 20. maaliskuuta 2017

MITÄ SAA TEHDÄ ?

"Ahdistus viihtyy aamussa."  -Bergman

Et ole koskaan valmis. Juuri kun luulet osaavasi jotain ja herpaannut niin tulee huolella turpaan. Lukijani kysyi edellisen kirjoitukseni kommentissa olenko oppinut kokonaiskestävyydestä jotain uutta viimeisen kolmen vuoden aikana ?

Totisesti olen oppinut.

Juostuani Suomen päästä päähän 2014 olin väsynyt, sekä henkisesti että fyysisesti. Kamppailin pitkään tyhjyydentunteen kanssa ja kun saman aikaisesti juoksin kuin täi tervasssa niin tunsin että jokin on pielessä. En kuitenkaan 1000 mailin onnistumisen euforiassa oivaltanut että voisin olla sairas vaan jatkoin härkäpäisesti eteenpäin.
Vuoden 2015 alussa tutkitutin sitten sydämeni. Sydänlääkärin viesti oli karu : "Anna mennä vaan." "Pitihän tähänkin pyörään pohjat polkea." Kun noin todettiin rasitustestin päätteeksi kaltaiselleni vanhemmalle teuraalle niin sehän oli kuin punainen vaate. No minä annoin sitten mennä !
Verikokeissa näkyi tosin jo ohimenneen mykoplasman markkerit. Mutta muuten kaikki toimi. Lähdin kilpailemaan Unkariin kuudeksi päiväksi. Fiilis oli keskittynyt, alitajuntaa ei kuunneltu - saletisti nyt natsaa ! Ja jalat menivät ensimmäisenä päivänä... Taistelin ihmeissäni viiteen sataan.
Palatessani tiesin että jossakin on vikaa vieläkin. Arvelin olevani vain väsynyt kunnes pitkällisten analyysien jälkeen päädyin hammaslääkärin vastaanotolle. Bingo ! Juurihoitoa, antibioottia ja moitteet. Välivuosi ja kohti uutta. Keskustelut Kirsin kanssa ja kova tavoite jota muille ei kerrottu. Hyvin lähti kuntoutumaan. Elokuun alussa 2016 Norjassa jo tuttua ojennusta nilkoissa tunturissa ja hyviä alkavia perusmääriä. Sitten kesken matkan suruviesti isäni menehtymisestä. Kaikki loppui samantien.
Hautajaiset. Surutyötä. Nilkka ympäri tutulla kotireitillä ennen Saksan matkaa ja nivelsiteet todella huonoon kuntoon vaan ei poikki kuitenkaan. Muutto Pohjoiseen ja kaikki uusiksi ?

Rauha. Istun Kotalan olohuoneessa viskilasi kädessä kaamoksessa. Vanha ? Juoksu ? Tulevaisuus ? Kun on kaikki ja jotain silti puuttuu.

Kestävyysharjoittelun fyysinen puoli ei ole rakettitiedettä. Paljon ja riittävästi. Kaksikymmentä tuntia viikossa on jo jotakin kuin myös 500 km kuussa. Myös pitkiä lenkkejä joskus. Välillä kovempaa lyhyttä hermotuksen piristämiseksi. Lepoa ei saa unohtaa. Voimaa, myös keskivartaloon. Ruokavalio kuntoon, rasvat pois ja menoksi päivästä päivään.

Henkistä mentaaliharjoittelua. Pitkien lenkkien yhteydessä käyn läpi tunteitani. Ratkon kuvitteellisia kisassa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia. Havainnoin väsymykseni syvyyttä ja keskityn olennaiseen eli eteenpäinmenoon. Samalla opettelen pitämään tunteet kurissa. Myös onnentunteet pidetään kurissa. 
Tuloksena loputon tasaisuus ja tunne että pystyy juoksemaan lähes ikuisesti yhdessä ympäröivän kanssa.

Kärsivällisyys ultrajuoksussa tuottaa oppimistuloksia. Vähitellen oppii suhteuttamaan oman lahjakkuutensa haaveisiin ja harjoittelemalla heikkouksiaan lähestyy optimia. Optimi on työkalu voittamiseen. Joskus se riittää mutta useimmiten ei. Silti se motivoi yrittämään uudelleen.
Olen oppinut kokonaiskestävyydestä viimeisen kolmen vuoden ajalta sen että pitäisi olla jatkuvasti hereillä itsensä kehittämisessä jos aikoo saavuttaa suuria päämääriä. Omille tekemisilleen tulee helposti sokeaksi ja jos kysyy ultrajuoksun ulkopuolisilta kommenttia tekemisistään saa usein täysin vääriä vastauksia.
Kukaan sellainen ihminen, joka ei pysty irrottautumaan edes hetkeksi tavallisesta arjestaan, ei kykene antamaan enää minulle mitään kovin rakentavaa. Olen pahoillani. Ultrajuoksustani on tietyssä mielessä tullut koko elämäni mittainen matka. Minua on turha käskeä palaamaan johonkin arkeen, pelkästään töihin tai lepäämään ja harrastamaan jotakin muuta enemmän, jos kerran haluan juosta pitkälle ja kehittyä edelleen ihmisenä.
Minulla on rikkautena myös toisenlaisia ihmisiä lähelläni. Heidän parissaan saan olla oma itseni ja nimenomaan heiltä saan motivoivia kommentteja. He ymmärtävät että minä en oikeasti koskaan voi palata enää minnekään koska on käynnissä elämäni mittainen matka.

Kilpailujen tai muiden ylipitkien suoritusten jälkeen on kuitenkin oltava jotakin johon voi palata hetkiseksi. Ystävät, koti, Pohjoisen luonto, kalastus tai muut aktiviteetit antavat etäisyyttä harjoituksen jatkuviin vaatimuksiin ja luovat mahdollisuuden hengähtää hetkeksi.
Palkkatyötä en tässäkään yhteydessä edes mainitse, sehän on satiiria mitä suuremmassa määrin ja loppuu aikanaan kun oikein oivaltaa.

Vaikka kirjoitankin melko avoimesti itsestäni jätän joskus tarkentamatta asioita. Mikään kun ei sellaisenaan sovi yleistettäväksi vaan on löydettävä oma polkunsa itse. Harjoittelustani päivitän kilometrit ja käytetyn ajan. Tutkimalla joitakin julkaisemiani Garmin Connect-lenkkejäni saa käsitystä vauhdeista, vauhtien jakaantumisista ja nousumetreistä ynnä muista vaatimuksista. Ei sieltä mitään ihmeellistä löydy - päinvastoin. 53 vuottakin vaatii veronsa välillä.
Muusta elämästäni totean että jos päättäväisesti vähentää palkkatyönsä määrää ja uhraa vapautuvaa aikaa intohimolleen niin voi saavuttaa jotakin. Juoksija voi asua puulämmitteisessä mökissä vailla juoksevaa vettä. Itse esimerkiksi asun vuodesta vähintään neljä kuukautta matkailuautossa.
Viimeisen viikon aikana juoksukamoja on kuivatettu Kirsin mökin saunassa ja lenkkien jälkeen on hiet pesty ämpäristä samassa saunassa. Vesi siis menee vaan ei tule kävelemättä. Ei tähän poreammetta ja marmoria tarvita vaan yksinkertaista elämää.
Tämä kaikki on kokonaiskestävyyttä. Myös Kirsin. Me viihdymme yksinkertaisissa oloissa joten emme tarvitse paljon sitä, mikä se nyt olikaan ? Niin, aivan, rahahan se oli. Elämänvalinnat vaikuttavat varsin radikaalisti siihen mitä omalla ainutkertaisella elämällään voi tehdä. Tai niinkuin minä asian ilmaisen : mitä saa tehdä.

VIIKKO 11. HARJOITTELU

Ma- Lepo
Ti- 20 km osin maastossa - 2.12.
Ke- Erikoisharjoitus 11 km - 1.19. Umpihankea ja suopursua mutta myös monenlaista tietä.
To- 5 km verryttelyä - 34 min. Niska kipeä ja pientä virusta muutenkin.
Pe- 14 km - 1.35.
La- Aamupäivällä asvalttia 10 km - 58 min. (Ylöjärvi Elovainio)
       Iltapäivällä asvalttia 10 km - 1.06. (Kyröskoski)
Su- 15 km Onnin kanssa Nivalasssa, yksi iso mäki...- 1.34.

yhteensä 85 km eli 9 tuntia ja 18 minuuttia

Onnilla kamera kävi sunnuntaina :




Kun puhutaan ultrajuoksuharjoittelusta niin kaikille ei riitä tuo mitä edellä kirjoitin. Ymmärtääkseen asiaa nämä ihmiset tarvitsevat konkreetteja lukuja. Näissä luvuissa ei ole absoluuttista totuutta mutta missä sitten on ?

RANSKALAISIA VIIVOJA : 

 -Jos kykenet juoksemaan maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin niin todennäköisesti kykenet juoksemaan sata kilometriä ensimmäisen kerran elämässäsi tasaisella reitillä noin 12 tuntiin.

-120 km harjoittelua maratonille viikossa on jo jotakin mutta ultrajuoksussa ilman vuosikausien rutiinia se ei ehkä riitä.

-10 tuntia harjoittelua viikossa on pelleilyä. 20 tuntia kuitenkin on jo paljon varsinkin jos täytyy käydä töissä ja hoitaa perhettä.

-Jos pystyt juoksemaan 200 km viikossa harjoituksissa helposti voit kuuden päivän juoksussa onnistuessasi juosta 600 km.

-Edellisestä syntyy noin kolmella kertomisen dilemma - kokeilkaa. Esimerkiksi jos 10 km lenkki sujuu hyvin niin hyvänä päivänä onnistuu 30 km. Jos tulee monta 500 km kuukautta helposti peräkkäin niin voi olla että pystyy juoksemaan 1500 km kuukaudessa. Etenkin jos on nöyrä.

-Uskomus että vain aamulla aikaisin ilman aamupalaa tehdyt pitkät lenkit kehittävät rasvanpolttoa on käsittämätön. Usein nämä juoksijat syövät sitten koko loppupäivän kaiken tilalle jonka aamulla saivat pois. 
Rasvanpolttoa kehittävät kaikki riittävän pitkät harjoitukset jossa otetaan hitaasti kaikki energia pois elimistöstä ja jatketaan sitten vielä pari tuntia. Hitaasti.

Juoksemalla ihan itse paljon oppii itsestään paljon enemmän kuin näitä juttuja lukemalla. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

FYYSINEN PALLOKARTTA






Kirjoitan tätä matkailuautossa. Pöydällä on vanha karttapallo. Se auttaa ymmärtämään mitä jalan alle voin laittaa tässä maailmassa. Jotta tulisin ymmärretyksi edes osittain minun pitää aloittaa siitä kun lähdin liikkeelle. Vuodesta 1992 tai toisin sanoen ajasta yli 71000 kilometriä sitten.

1990-luvun alussa suomalainen kestävyysurheilu nukkui sikeästi. Se oli tuuditettu uneen suurten suomalaisten kestävyysurheilijoiden toimesta lähtien aina toisen maailmansodan jälkeisistä jälleenrakennuksen vaiheista jolloin pohja nationalismiin juurtui syvälle kansan syvien rivien keskuuteen.
Oli pitkään vallalla lapsenomainen usko että syömällä pelkästään kotiruokaa ja harjoittelemalla määrällisesti paljon syntyy mestareita. Näiden harvojen onnistuneiden mestarien niskaan sitten kasattiin kaikki, nationalismi ja sankarimyytit, mitä ikinä keksittiinkin.
Vähitellen maailma aukeni. Anaboliset steroidit, verenvaihto ja poronmaito. Vuoristoharjoittelu. Epo ja alppimajat. Ternimaito. Astmasuihkeet ja vitamiinipistokset. Hemohess ja muu keinotekoinen palauttaminen. 
Ne jotka eivät jääneet kiinni saavat elää asiansa kanssa loppuikänsä. Ne jotka jäivät - heidät mestattiin. Syntyi riisuttuja mestareita. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt miettimään olivatko yli kahdeksankymmenen lukeman hapenotossaan puhaltaneet urheilijat tasaveroisia kilpaillessaan.
Huomattiin että pitää olla tehoakin harjoittelussa. Täytyy seurata ja tutkia. Keksittiin että metsäsuomalainen harjoittelunarkomaani voi kasvojaan menettämättä turvautua psykologiseen valmennukseen. Ymmärrettiin vihdoin että ilman tiimiä jäädään ainakin kierros ellei kaksikin.
Puhuttaessa huippu-urheilusta on ymmärrettävä että se on vain ja ainoastaan kilpailua siitä kuka on sillä kilpailun hetkellä paras. On kysymys ainoastaan ja vain voittamisesta. Kaikki muu on sanahelinää.
Huippu-urheiluun ei saisi tänäkään päivänä kytkeä mitään kansallisuusaatteeseen edes etäisestikään liittyvää. Voittaja urheilee vain omista lähtökohdistaan ja vain itselleen. Voittaa itse. Voiton jälkeen edustaa toki maataan ja kiittää tukijoitaan, tiimiään ja perhettään. On esikuva syrjäkylien hiljaisille junioreille joilta aikanaan mitataan hapenoton lukemat ennenkuin haaveet toteutuvat.
Mutta ei kansallisuusaatteita. Ei sankaritarinoita. Pallo jalkojen alla on yhteinen. Kaikilla on mahdollisuus voittaa mutta pitää olla jotakin johon palata kun juhlat ovat ohitse. 
-"Ehkä otin, ehkä en."
Yhtään urheilijaa ei tulisi enää uhrata jonkin käsittämättömän isänmaan asian edessä - ne ajat menivät jo. Ihmisten tasa-arvoa kun koetellaan vieläkin riittävästi päivittäin ympäri maailman ilman urheiluakin.

Kuntouttaessani itseäni syöpätaudin jäljiltä juoksukuntoon 1990-luvun alkupuolella tutustuin erittäin tarkaan kaikkeen saatavissa olevaan tietoon huippujuoksijoiden harjoittelusta. Ymmärsin jo tuolloin että kestävyysharjoittelussa vauhtien ja tehon suhteessa on oltava hereillä jatkuvasti. Lanseerasin itselleni kolmen vauhdin ajattelun ja kokonaiskestävyyden käsitteen. Viimeksimainitussa otin henkiset ominaisuuteni ja niiden kehittämisen harjoitteluun mukaan.
Ravintovalmennukseen törmäsin ensi kerran Veikko Vallinin luennolla juostessani Teivo Stayersin riveissä. Veikon filosofia alkoi mikroaaltouunin hävittämisestä, se kun tappaa kaiken sillä valmistetun. Sitten kasvisten ja viljojen kautta välimerelliseen ravintoon. Kalaa, kanaa mutta vain hyvin vähän punaista lihaa. Palkokasveja ja pähkinöitä. Vitamiinit ja kivennäisaineet kuntoon. Palautusjuomat mukaan koville viikoille. Painonhallinta varsinkin kevyempien harjoittelujaksojen tai toipilasjaksojen aikana. Perusvalmiuksien jatkuva tason nosto. 
Tällä tiellä olen edelleen. Jossain vaiheessa joku naureskeli. Nyt olen yksi niistä seitsemästä jotka ovat kyenneet juoksemaan Suomen halki. Kukaan ei enää naura. Syöpäpotilaasta tähän on hirvittävä matka. Hirvittävän pitkä ja hirvittävän raskas. Siltikään en antaisi päivääkään pois. Hirvittävän hauskaa edelleen.
Lähellä on ollut monta kertaa. En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä juoksun tavoitteellisuuden lopettamista kuin viime vuoden lopulla. Kun muistelen tuota aikaa niin niskakarvani nousevat pystyyn. Olen kuitenkin jälleen oppinut jotain. Etenkin siitä että on oltava jotakin johon palata kun juhlat ovat ohi.

Seuraavat juhlat ovat 4. - 10.5. Unkarissa. Kuuden päivän juoksukilpailu. Lajissa jota Suomessa ei liiemmin noteerata ja jossa suuri raha ei tee tuhojaan. Ultrajuoksu. Minulle hyvin henkilökohtainen elämäntapa.
Tänään kävin lääkärissä. Tutkimusten ja verikokeiden jälkeen minut on todettu kilpailuun kykeneväksi. Päätöstä tukevat myös 2015 tehty sydämen ultratutkimus ja rasituskoe.
Ensimmäisen kerran keskustelin lääkärini kanssa kisan aikana nukkumisesta. Terveyden ehdoilla löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen. En pidä siitä että aivoni muuttuvat kukkakaaliksi. Minun tapauksessani tämä tapahtuu jos nukun vähemmän kuin 24 tuntia kuudessa päivässä yhteensä. Jätettäköön kertomatta mikä lääkärin suositus oli - enemmän kuitenkin. Jätettäköön myös kertomatta mitä olen suunnitellut. Kukkakaali kun on kesäkeiton tärkeä ainesosa.

Katsellessani Rathin fyysistä pallokarttaa vuodelta 1976 totean teille että minua ei vieläkään ole lannistettu. Sormeni kulkee pitkin pallon pintaa Helsingistä Aasiaan ja sieltä alas Australian kautta Etelä-Amerikkaan. Sormi jatkaa Pohjoisen Amerikan kautta Eurooppaan ja kiertää Nordkappin kautta takaisin rannikon pieneen kalastajakylään. 
Ensimmäisen kerran urani aikana mieleeni nousee kysymys että pystyisinkö siihen. On selvää että en pysty siihen yksin saati edes pelkästään Kirsin kanssa mutta että jaksaisinko todella kierroksen ? Juostessani Suomen halki oli alun perin selvää että pääsen perille jos pysyn terveenä ja ymmärrän että jokainen päivä on vain uusi mahdollisuus kuten se on ollut syöpäosastolta asti. Olisiko tässäkin kierroksessa kysymys siitä ?
On aina kutkuttavaa ajatella että mitäs jos ... ? Unelmien eteen on tehtävä töitä. On pantava niin sanotusti paperit vetämään. Ensin keskityn kuitenkin Unkariin ja sitten Pyssymäki Ultra Festivaaliin.
Ja olen onnellinen että minulla on aina jotakin johon voin palata kun juhlat ovat ohi.

Paatsjoen sillalta itään.


VIIKKO 10. HARJOITTELU

Ma- 13 km - 1.27.
Ti- 10 km - 1.04.
Ke- 16 km - 1.39. Paatsjoen sillan lenkki.
To- Oulussa Kempeleen rajalla 10 km - 1.04.
Pe- Ylöjärvi - Hämeenkyrö 19 km - 2.05.
La- aamulla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km.
Su- illalla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km, krapula.

Yhteensä 90 km - 9 tuntia ja 49 minuuttia.

Erittäin hyvä viikko jonka jäljiltä ruuti on jo hieman märempää. Kun kirjoitan tätä olen juossut 18 päivää putkeen ilman lepopäivää. Ja se tuntuu juuri niin hyvältä kuin sen pitää tuntuakin. Keskimäärin 13,16 km joka päivä. Suunta on oikea.

 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

KOIRAT HAUKKUU


"Kun juoksee maan päällä ja sen kanssa, voi juosta ikuisesti." -Tarahumarat

"Ai sää semmosta, teetkö mitään muuta ? " - Ex-kestävyysjuoksija Ylöjärveltä

Olen matkallani lukenut ja etenkin kuullut kaikenlaista. Kuten alun lainauksista voitte päätellä niin on olemassa iso joukko ihmisiä jotka eivät koskaan pääse perille. Tämän voisi ilmaista myös niin että he luulevat päässeensä perille mutta minä taas tiedän että perille ei pääse koskaan. Matkalla on mukavaa kun oivaltaa että ehkä perille ei tarvitse koskaan päästäkään.

Hiihdon MM-kisojen uutisointia seuratessani ihmettelin osassa mediaa esiintyvää tylytystä. Vaikka mitaleja ropisee, urheilijat ovat terveitä ja iloisia, niin jatkuvasti joku suomalainen penkkiurheilija tai toimittaja pahoittaa mielensä. Mikään ei riitä ja dissataan niin että hirvittää. Menkää kuulkaa itse välillä lenkille ja koittakaa kuinka liha liikkuu niin suhteellisuudentaju kasvaa.

Säilyttääkseen mielenterveytensä on Suomessa välillä pistettävä mediaboikotti päälle. Oikein ihmetyttää mistä moinen negatiivisuuden esiinkaivamisen ja dissaamisen ilmapiiri on oikein peräisin. 
Lisään vettä myllyyn kertomalla että ylivoimaisesti eniten minua on kannustettu juostessani Norjassa tuntureilla. Lähes jokainen vastaantullut norjalainen huutaa - Gå på tai Heijaa !  Kuluneella viikolla juoksin - 18 asteen pakkasessa Siikajärventietä ja ohi ajoi kaksi Norjan kilvissä olevaa maasturia. Molemmista peukutettiin kannustaen. Suomalaiset lähinnä irvistelevät ja kyselevät että mihin on kiire tai vittuilevat muuten vaan rakentavasti. Tosin täällä Pohjoisessa erittäin harvoin.
Urheilusta puhuttaessa muistan kyllä suuret tunteet ja pienen mitallihullun kansan syvät rivit mutta sittenkin. Suomi nousuun ? Ei tällä asenneilmapiirillä ainakaan. Toisaalta jonkin Ilta-Sanomien lukijakommentit voi jättää omaan arvoonsa mutta kertovat ne yleisestä ajattelusta tai sen puutteesta jotakin.

Kuten useasti ennenkin olen eri tavoin kannustanut ihmisiä tekemään omia valintojaan valtavirrasta poiketen niin teen nytkin. Unohtakaa ulkoinen paine ja tehkää niinkuin hyvältä tuntuu ja toteuttakaa haaveitanne olivatpa ne sitten mitä tahansa.
Jos haaveilette juoksusta ja ultrajuoksusta niin juoskaa. Juoksu ja ultrajuoksu ovat voimavara sen harjoittajalle. Kasvattava harjoitus auttaa keskittymään oleelliseen jopa koko elämässä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Pääasia on että ne eivät kintuille kuseskele.

 VIIKKO 9.

Ma- 15 km tiellä - 1.33.
Ti- 16 km tiellä - 1.51.
Ke- 10 km tiellä - 1.05.
To- 16 km tiellä - 1.44. Illalla Kirsin kanssa hiihtoa 1,5 tuntia kevyesti.
Pe- 6 km palauttelua - 40 min.
La- 10 km tiellä - 1.07. Iltapäivällä vajaa tunti lumikengillä kävelyä, valokuvausreissu.
Su- 10 km voimajuoksua maastossa - 1.07.

yhteensä 83 km - 9 tuntia ja 7 minuuttia

Perusharjoittelua tulevaa perusharjoittelua varten.

HELMIKUUN SUMMAUS

Juoksua yhteensä 242 km - 25 tuntia ja 11 minuuttia.

OLOSUHTEISTA

Marraskuun 2016 lopusta tähän päivään asti mitatulla aikajaksolla Nellimissä on ollut noin neljä päivää suojakeliä. Kaiken muun ajan lämpötila on ollut pakkasella jatkuvasti. 
Ympärillä on valkoinen ja juuri nyt häikäisevä talvi. En kertaakaan ole tarvinnut nastoja liukkauden vuoksi vaan lähinnä mukavuuden vuoksi jos juoksen maastossa moottorikelkkaurilla ja lumikenkäreiteillä. Normaalijuoksuun tiellä riittää Hokan Cliftonit. Tiet ovat aina hyvin auratut. Ei sohjoa, kuraa, vesisadetta tai jäätä.
Maastoa parhaimmillaan kuvaa seuraava videopätkä hyvin.



Kotijoki. Toivottavasti turisti ei huku tähän. Vesi virtaa vapaana jään alla ja jää ei kanna. Turvallinen ylityspaikka on kameran takana kymmenen metrin päässä.

V-a-l-o !


sunnuntai 26. helmikuuta 2017

ELÄMÄN MAISEMASSA






Minulta on usein kysytty miten tällä kokemuksella ja saavutuksilla pystyn vielä motivoitumaan harjoittelusta. Yhtä yksittäistä vastausta en osaa antaa mutta yritän kirjoittaa tähän joitakin ajatuksia. Samalla tämä blogi on vastaus lukijalta sähköpostiini saapuneeseen kysymykseen tauon jälkeen juoksuun palaamisesta sekä yleensäkin ajatuksista harjoittelusta vuosi toisensa jälkeen.

Oleellinen tekijä vuodesta toiseen juoksemiseni taustalla on että vuodet 1992-2016 eivät ole olleet samanlaisia millään osa-alueella. Elämässäni juoksu on ollut pääosassa monta vuotta mutta myös sivuosassa useita vuosia. Tämä johtuu aikanaan sairastetusta syöpätaudista, yrityksen perustamisesta kuin myös muista erilaisista elämäntilanteista, jotka ovat vaatineet huomion pois siirtämisen juoksusta. Tässä kohtaa on erikseen mainittava myös taloudelliset realiteetit. Aina ei ole ollut mahdollisuutta valita työn sijasta harjoittelua.

Tämän vuoden alkuun 71348 juostua kilometriä ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja kykyä odottaa oikeaa hetkeä. Jos juoksu on ollut jostakin syystä mahdotonta olen keskittynyt perusliikuntaan muilla tavoilla tai lepäämään mutta aina henkisesti valmiina palaamaan harjoitteluun kun aika on ollut kypsä. Henkinen ja fyysinen hyvä suorituskyky hankitaan harjoittelemalla mutta tiettyyn rajaan saakka toista voi korvata toisella. Korostan : tiettyyn rajaan saakka.

Mainitusta rajasta käy esimerkiksi tällä viikolla tekemäni 28 kilometrin lenkki. Reilun kymmenen asteen pakkasessa juomavyön ja yhden geelin turvin kävin kääntymässä Kessin erämaassa.  Alkuperäisen lenkin pituutta lisäsin 10 kilometrillä koska tuntui juuri siltä kuin pitää tuntua: tunsin juoksemisen himoa ensi kerran sitten viime vuoden elokuun.
Lenkistä 10 kilometriä oli juoksua lumessa metsäautotiellä traktorin jäljissä, alussa oleva kuva on sieltä jostakin. Paluumatkalla jossakin 25 kilometrin kohdalla kieli alkoi kääntymään rullalle yläleukaan, neste ja energia oli loppu ja askel putosi. Takki ja sen alla ollut merinovilla alkoivat jäätyä toisiinsa kiinni pakkasen kiristyessä. Aurinko laski.
Pudotin vauhdin yli 7.00 min per kilometri. Tyydyin osaani koska tiesin että jaksan kotiin. Tiesin myös että energiatankkauksella jaksaisin kauan vielä hidasta etenemistä jos se olisi tarpeen. Uskon tekemiseeni ja arvostan sitä mutta en tee enää nykyisin mitään väkisin harjoituksissa.
Kotona suihkun ja ruokailun jälkeen tarkistin koska viimeksi olen juossut näin pitkästi yhtä mittaa. Se oli viime vuoden elokuun alussa ennenkuin isäni kuoli. Nyt oli oikea hetki tehdä se taas ja jatkaa. Kaikelle on aikansa ja se vähäinenkin harjoitus mitä olen tehnyt viime vuoden elokuusta tähän päivään nousee arvoon arvaamattomaan.

Jossain vaiheessa, mikäli aikoo kilpailla, on lopetettava puheet ja juostava. Aikanaan Seppo Leinosen kanssa naurettiin että ultrajuoksuun valmistautuminen ei ole salatiedettä vaan nousevan, hyvän kilometrimäärän juoksemista kohti kilpailua. Ratkaiseva tieto määrästä saadaan kokemuksen turvin mutta onko määrä ollut hyvä, se selviää kilpailun jälkeen. Tulos kokemukseen ja omiin odotuksiin suhteutettuna kertoo lopputuleman. Joskus pääsee perille joskus ei.

Tauon jälkeen, johtuipa tauko mistä asiasta hyvänsä, on tärkeintä ymmärtää että ultrajuoksijan peruskunnolla ei ole mitään tekemistä niin sanotun tavallisen kuntoilijan peruskunnon kanssa. Todella hyvään ja määrävoittoiseen ultraharjoitteluun ei syöksytä suinpäin. Vaatii erittäin pitkää ja puuduttavaa perusharjoittelua ennenkuin saa kehonsa siihen kuntoon että ultraharjoitus tarttuu kehittävästi.
Kääntäen tämä tarkoittaa myös harjoittelematta olemista tiettyyn rajaan saakka jos tauossa kysymys on väsymisestä tai henkisistä vaikeuksista. Kilpailuihin voi toki suhtautua monella tapaa mutta realismi kasvaa suhteessa juostuun kilometrimäärään lineaarisesti. Myös negatiivisessa mielessä.

On siis hyvä pohtia mitä haluaa, mihin uskoo pystyvänsä tai minun tapauksessani mtä annettavaa enää on kaiken kokemani jälkeen ? Ultrajuoksu, varsinkin monipäiväjuoksut, ovat kokeneiden urheilijoiden tilaisuuksia tavoitella rajojaan suhteessa muihin. Riippumatta iästä yksi tärkeimmistä motivaation lähteistä on kun löytää uteliaan kokemisen tarpeen itsestään. Kokemuksia ei siis kartu juoksematta joten liikkeellelähdön syyn löytää kuin itsestään jos siltä alkaa tuntua.

Olen pohtinut valtavan paljon ultrajuoksun lopettamista viime elokuun jälkeen. Olen heilunut ajatuksissani ääripäästä toiseen. Yksi tärkeimmistä kilpailemisen jatkamiseen johtaneista syistä on varsin yksinkertainen. En mitenkään muuten elämässäni koe sellaisia tunnetiloja mihin ultrajuoksun kautta pääsen. Samaan hengenvetoon on heti perään todettava että kokeneena ymmärrän myös nykyisin niiden tunnetilojen todellisen arvon ja paikan elämässäni.
Kun kaikki joskus loppuu niin rinnalleni jää todellinen elämä, tärkeät ihmiset ja ne muut kuuluisat hyvät harrastukset.

On äärimmäisen vaikea selittää tunnetta kun kilpailukauden jälkeen pakkaa juoksurepun jossakin Norjan laaksossa ja juoksee tunnin ylös tunturiin, pysähtyy ja katsoo horisonttiin. Parhaat hetket juoksu antaa vapaassa juoksemisessa ilman tavotteita. Juoksun helppoutta ja helppouden mukanaan tuomaa kykyä katsella elämänsä maisemia ei ilman raatelevaa harjoittelua tavoita milloinkaan eikä mitenkään muuten kuin uhraamalla ultrajuokselle osan itsestään aika ajoin kokonaan.


VIIKKO 8.


Ma- Perinteisen hiihtoa Pyhävaaran kiertävällä ladulla 15 km - 1.58.
Ti- Lepo
Ke- Retkihiihtoa Kirsin kanssa osittain umpihangessa 13 km - 4.15. Aika liikkeellä 2.34.
To- Palauttavaa juoksua tiellä 8 km - 50 min.
Pe- 28 km tiellä - 3.08. Lenkistä 10 km traktorinjäljissä Kessin (Vätsäri) erämaassa.
La- Aamupäivällä 10 km tiellä - 1.02. (-8 astetta)
       Iltapäivällä tiellä 8 km - 52 min. (-20 astetta)
Su- Aamupäivällä tiellä 10 km - 1.03. (-26 astetta)

yhteensä juoksua 64 km - 6 tuntia ja 54 minuuttia.

 





maanantai 20. helmikuuta 2017

MITTAKALASTA RESONAATTORIIN


Ihmisen elämä on mielenkiintoisen vaihtelevaa jos antaa itselleen vapauden hypätä sivuun oravanpyörästä. Elämä jumittaa jos päivästä toiseen joutuu tekemään samat asiat. Tuomalla sopivasti uutta tai vanhaa uutta vanhan rinnalle oppii kuin itsestään ja myös itsestään.
Menneen viikon juoksuharjoitteluni oli vitsi ja niin sen pitää välillä ollakin. Etenkin kun viimeiset vuodet olen mennyt vuosi kerrallaan ja päässyt yhä lähemmäksi sitä pistettä jolloin kilpajuoksu loppuu kokonaan. Juoksuharjoittelu tuntuu juuri nyt varsin järjettömältä mutta niinhän hyvät harrastukset aina, joten se siitä tällä kertaa.
Olen pikkuhiljaa täällä pohjoisessa tuonut elämääni vanhoja harrastuksiani takaisin ja mielihyvällä täyttänyt juoksusta vapautunutta aikaa niillä. Valokuvaus ja kalastus ovat normaalin luonnossalikkumisen mukavia oheisharrastuksia ja tuovat lisää mielenkiintoa erästelyyn. Kalastus tuo myös todellista lähiruokaa pöytään tai sitten ei, riippuu hieman kalastajan kyvyistä ja ehkä kalaonnesta ?
Menneellä viikolla pilkittiin ystävien kanssa Nellimin monilla järvillä sekä Inarilla. Kalaa tuli tasaisesti vaikka sydäntalven syönti onkin hieman hiljaista ja vaikeammin ennakoitavaa. Lajeista ahven, hauki, siika ja harjus olivat hyvin edustettuina. 
Saimme kokeneilta Ahdilta ja Leenalta paljon hyviä vinkkejä talvikalastukseen. Lisäksi kävin Ahdin kanssa läpi kaikki kalastustarvikkeet mitä Kotalasta löytyi joten arsenaali on nyt kohtuullisessa kunnossa. Yhdistin niihin kaikki omat tarvikkeeni joten pilkkejä ja uistimia puhumattakaan muusta välineistöstä on nyt odottamassa hyvässä järjestyksessä käyttöä.
Viikon kokemuksista kertyi ainekset myös hyvään kalajuttuun jonka julkaisen myöhemmin Ivalo- sarjassa. Sarjahan yrittää edustaa hieman toisenlaista kirjoittamista kuin perinteiset tiuhemmat blogipostaukseni. Samaa edustaa myös Otteita pöytälaatikostani- sarja. Kumpaankin pääset tutustumaan internetversion sivupalkin kautta.
Palatessamme Sulkusjärveltä kotia kohti antoisan päivän päätteeksi kohtasimme Palojärvellä uteliaan hirven. Pysäytin kelkan ja kaivoin kameran esiin ja yllätyin että hirvi kääntyikin suoraan kohti ja tuli varsin lähelle tutkimaan meitä. Koska naarashirvi oli kantava odotin kärsivällisesti että sen kulkusuunta kääntyi ennenkuin jatkoimme matkaa. Turha hätistellä lumessa tarpovaa uljasta eläintä ja sitäpaitsi sehän oli kotonaan.
Vieraiden kanssa vietetyn mukavan viikon jälkeen oli aika palata arkeen. Kirsin autosta oli aiemmin alkanut vesipumppu vuotamaan. Olin tilannut pumpun Elovainion autohuollon kautta koska jakoavaintieteen suurmestari Jani Rautonen huolehtii yksityisautoistamme. Pumpun mukana tuli myös uusi moniurahihna ja ohjeet vaihtotöihin kuvineen.
Lämmitin sekä järjestelin tallin ja mahdutin auton sinne. Tilaa jäi juuri ja juuri kapealle pojalle asennukseen. Riemukkaita nämä nykyautot joiden poikittain nokalla sijaitsevan moottorin apulaitteita joutuu purkamaan pois tieltä tuntikausia päästäkseen itse asiaan kiinni. 
Oikean etupyöräkotelon kautta pääsin irrottamaan moniurahihnan löysättyäni ensin sen kaksi kiristintä joista toinen käyttää vesipumpun käyttöpyörää. Vanha pumppu irti runkopalkin ja moottorin välistä selällään auton alla maaten. Uusi tilalle ja uudet nesteet sisään. Ilmat pois lämmityslaitteesta ja termostaattikotelosta ja sitten tulille. Käyttö kuumaksi ja välillä ilmat pois uudelleen. Toimii !
Todellisuudessa se ei ole noin helppoa. Jouduin irrottamaan jopa resonaattorin että pääsin käsiksi lämmityslaitteen ilmausruuviin. Resonaattori tarkoittaa tässä tapauksessa eräänlaista imuilman vaimenninta. Onni onnettomuudessa oli että vesipummpu hajosi koska moniurahihna oli myös lopussa. Tarkistin sen viimeksi ennen muuttoa tänne. Sitä se pakkanen ja pitkä matka joskus teettää.
Huollan joskus yksityisautojamme itse kun on aikaa ja halua harrastaa. Säästän näin rahaa mutta lisään myös teknistä ymmärrystäni. Itse tehden ymmärtää mitä jonkin korjaaminen vaatii eli mitä jostakin voi maksaa. 
Yleinen harha on että autonkorjaus olisi merkkiliikeissä jotenkin kallista tehtyyn työhön nähden. Tervemenoa kitisijät auton alle. Hieman kuraa naamaan ja pakkasnestettä puserolle niin jo ääni kellossa muuttuu. Vaikeissa työasennoissa vääntäminen ei aina todellakaan ole helppoa eikä tapahdu kovin nopeasti vaikka olisi kuinka kiire.
Viikko toi paljon hyvää mieltä itse tehden mittakalasta resonaattoriin. Kuvissa olevista kaloista yksi siika vahingoittui koukun irrotuksessa niin että se oli pakko ottaa vaikkei mittakala olekaan. Hyvää mieltä entisestää  lisäsi se että aiemmin järjestellylle tallille tuli nyt hyötykäyttöä ja jouduin turvautumaan myös edesmenneen isäni työkaluihin omieni lisäksi. Lattialla auton alla maatessa tuli mieleen että kaikella on tarkoituksensa. Muista Herra isääkin taas välillä.

VIIKKO 7.

Ma-Ti - Lepo
Ke- 10 km tiellä - 1.04.
To- 6 km tiellä - 40 min.
Pe- 6 km - 50 min.
La- 10 km - 1.03.
Su - Lepo

Yhteensä 32 km - 3 tuntia ja 37 minuuttia. Kevyt viikko.

Sulkusjärvi, taustalla Tsarmitunturi.


Tulilla siellä jossakin. Kalapaikkojahan ei paljasteta; ähäpäs.

Kalakivi.

Utelias hirvi.
Saapas kokoa 46...

Kirsi ja ystävät Inarilla.


Vesipumppua etsimässä, kuvassa sisälokasuoja on poistettu.

Koneen takaa on poistettu ilmansuodatinkotelo ja se kuuluisa resonaattori oikealta sivusta. Termostaattikotelon ilmausruuvi on tavoitettavissa pitkällä ruuvimeisselillä moottorin nostokorvakkeen vierestä ecun liittimien alta. Kuvassa vasemmalla paisuntasäiliön korkki on kiinni mutta ilmaus tapahtuu korkki auki. Auto on Citroen C3 Picasso.

Loppuun musiikkia sarjassamme ai niin tämäkin biisi on hyvä ...




sunnuntai 12. helmikuuta 2017

JATKUU

Pahtalammella jänikset syövät männynkuorta ja ketut jäniksiä. Kännykkäkameralla otettu kuva.


Otsikkona voisi olla myös aloittelijan mietteitä juoksusta. Tuskin pitäisitte sitä uskottavana kun kirjoittajana on tänä vuonna 53 vuotta täyttävä vanhempi teuras joka on jättänyt taakseen yli 70.000  juostua kilometriä viimeisten 24 vuoden aikana ?
Tuntemukset viimevuoden lopun matalan ja vähäkilometrisen profiilin jäljiltä ovat kuitenkin aivan samankaltaisia kuin aloittelijallakin. Juoksu tuntuu ihmeen raskaalta ja jokainen vyötärölle integroitu grillimakkara haraa vastaa askel askeleelta mutta minä en luovuta.
Totuuden nimessä on mainittava että kun useammankin kerran elämässään on päässyt nauttimaan juoksun helppoudesta vuosi vuoden perään päivittäisen juoksemisen muodossa niin hieman on hämärtynyt kuinka alas voikaan vajota. Tässä kokemus auttaa eteenpäin toisin kuten aloittelijaa. Hiljaa hyvä tulee kuten aina kaikenlaisten vaikeuksien ja juoksutaukojen jälkeen.
Tärkeimpänä  koen harjoituksen rauhoittavan ja selkeyttävän vaikutuksen. Pyrin tällähetkellä takaisin päivittäiseen juoksemiseen mutta en epäröi levätä kun siltä tuntuu. Minun on myös huomioitava että olen pitänyt itseäni varsin lujilla viimeiset vuodet ja samalla ikääntynyt hieman. En voi matkia vanhaa harjoitteluani mutta voin edelleen harjoitella vaistonvaraisesti ilman ulkopuolisia rajoja. Kuulun edelleen niihin joille on turha tulla selittämään että jotakin ei voi muka tehdä koska on jo tietyn ikäinen. Ulkopuolisessa kommentoinnissa on aina paino sanalla jo. Miten niin jo ? Menevätkö vuodet hukkaan - minulla ei. Tänään, tässä ja nyt. Ei sitku tai mutku.


VIIKKO 6.

Ma- Lihasten pudistelua 6 km tiellä - 38 minuuttia.
Ti- 10 km tiellä - 1.01. Keskitahti 6:06.
Ke- Aamu tiellä 8 km - 49 min. Keskitahti 6.11.
       Ilta tiellä 8 km - 47 min. Keskitahti 5:53.
To- Lepo
Pe- Haapakurussa moottorikelkkaurilla hidasta 16 km - 1.49. Keskitahti 6:48.
La- Tiellä 10 km - 1.05. Niska kipeä hieman.
Su- 10 km lumimyrskyssä, puuskat 20 m sekunnissa - 1.05.

yhteensä 68 km - 6 tuntia ja 37 minuuttia


Maisemia viikolta. Revontulet olivat aika laimeat.
Olen kuvannut aiemmin järjestelmäkameralla filmille. Nyt opettelen Nikon D3300 kanssa digitaalisen järjestelmäkameran ominaisuuksia. Hieman on kohinaa yökuvissa. Kokemusta tarvitaan lisää.
Käytössä on vain Nikkorin 18 - 55 oma objektiivi joten aukot 3,5 - 5,6 hieman rajoittavat. Revontulikuvat on otettu jalustalta käyttäen aikalaukaisua. Kaukolaukaisijaa ei ole joten nopealiikeisten revontulten kanssa tulee kiire.
Mottona kuvauksessa on että joskus osuu, joskus ei. 
Sama kuin kalastuksessakin. Onneksi vieraana on nyt ystäviä jotka opastavat. Olivat muuten hyviä paistettuina nuo ahvenköriläät.


Kaamos on ohi. 1/800,f16, ISO 200.

Makuuhuoneen ikkunasta joelle. 4 s., f 4,5, ISO 400.

Taivaan tulet. 4 s., f 9, ISO 4000.

Sulkusjärvi itään. 1/160 s., f 9, ISO 400.
Sarmijärvellä aurinko laskee. 1/160 s.,f 9, ISO 400.

Saalistaja ja saalis. 1/800 s., f 3,5, ISO 800.

Keli muuttuu nopeasti Lapissa, Kirsi kelkassa, reessä Ahti ja Leena. 1/500 s., f 4,2, ISO 1100.


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

TERVEITÄ IHMISIÄ

Jos Holo olis edes hulu mutta ku se on ihan vamanen !

Vammaisen lapsen kirjoittama kommentti opettajastaan.


Kirjoitin keväällä 1983 ylioppilaaksi rimaa hipoen. Rima jäi kannattimilleen vaikka pitkästä matematiikasta tulikin alin mahdollinen hyväksytty. Muut menivät keskitasolla tai hieman yli.
Ajatuksissa oli pitää riemukas välivuosi ennen armeijaa. Tulossa oli kesä ja tallissa kiilteli 500-kuutioinen punainen matkamoottoripyörä, voi sitä nuoren miehen vapauden tunnetta !
Vapaus loppui kuitenkin heti kättelyssä kun isäni ilmoitti että täällä ei ketään ilmaiseksi elätetä. Vittuilusta suivaantuneena tein isälle metsätöitä kesähelteellä ruokakulujen peittämiseksi ja ilmottauduin työvoimatoimistoon työnhakijaksi. Päätin tuolloin että muutan armeijan jälkeen omaan asuntoon kunhan saan vakituista työtä. Moottoripyörällä ehdin ajaa mutta en tietenkään tarpeeksi - ainakaan omasta mielestäni...
Loppukesästä työvoimatoimisto tarjosi kahta avointa paikkaa, ensimmäiseksi Vuohenojan CP koulussa koulunkäyntiavustajan tointa ja toiseksi Kaukajärven sivukirjastossa harjoittelijan paikkaa. Kummatkin työpaikat sijaitsivat täysin vastakkaisella puolella kaupunkia joten kaivoin puhelinluettelon kartan esiin ja valitsin lähempänä olevan Vuohenojan CP koulun.
Astuessani ensimmäisen kerran vammaisten lasten koulun ovesta sisään en osannut kuvitellakaan että siitä alkaisi lähes kymmenen vuoden vivahdeikas ura alalla. Tapasin koulun silloisen rehtorin Turkka Vahilan, joka ensitöikseen vei minut ahtaaseen invavessaan. Alkoi tutustuminen silloisiin karuihin olosuhteisiin joissa vammaiset joutuivat koulunsa käymään. Vanhassa pappilassa toiminut vetoinen puurakennus oli kyllä idyllinen mutta kaukana käytännöllisyydestä kun toimittiin pyörätuolien ja muiden apuvälineiden kanssa. 
Koulupakko oli tullut voimaan vasta 1970-luvun loppupuolella ja invatakseina toimivat vanhat ambulanssit. Pulpetit olivat ajalta ennen sotaa ja taisi koululla olla pari sähkökirjoituskonetta. Ruoka tuotiin kärryillä yli pihapiirin toisella puolella sijaitsevasta Messukylän koulun keittiöstä. Mielensäpahoittajien aika oli kaukana edessä sillä ilmapiiri oli vaikeuksista huolimatta tekemistään arvostava ja iloinen.
Turkka Vahila sai myöhemmin opetusneuvoksen arvonimen. Arvostan valtavan paljon hänen pioneerityötään Tampereen erityisopetuksen järjestämisessä. Häneltä riitti aina aikaa niin lasten kuin meidän henkilökunnankin murheiden kuulemiseen. Turkka oli erittäin vaativa ja kasvattava esimies. Opin häneltä valtavasti myös omaa elämääni varten vaikka en sitä tuolloin vielä ymmärtänytkään.
Toimiessani vammaisten kanssa minulle avautui aivan erilainen maailma. Noilta ajoilta olisi ainakin yhden kirjan verran juttuja kerrottavana. Kaikki ne nuoret pedagogit jotka kostea ajokoiran katse silmissään tulivat kouluun opettajiksi pelastamaan koko maailman ja samalla suhtautuivat avustajiin kuin paarioihin saavat siis edelleen nukkua yönsä huonosti epätietoisina siitä miten minä asiat muistan ja etenkin kirjoitanko ne julki vai en.
Erityisesti olen kiitollinen että olen saanut toimia vammaisten kanssa monenlaisissa olosuhteissa normaalin koulun lisäksi esimerkiksi erilaisilla leireillä, urheilukilpailuissa ja myöhemmin vapaaehtoistyössä perhetukikeskuksen parissa.
Armeijan jälkeen palasin töihin. Nyt nimi oli uuden koulun myötä Liisanpuiston koulu. Työskennellessäni avustajana, apuvälinevastaavana ja lopuksi vahtimestarina oman toimen ohella satsasin aina siihen että minulla olisi ollut mahdollisimman paljon aikaa lasten kanssa olemiseen. Yritin kohdella kaikkia tasapuolisesti mutta on selvää että muutamiin lapsiin muodostui aivan erityinen sielunkumppanuus. Yksi heistä on Mikko Hakkarainen. 
Viimeviikon lauantaina olin viettämässä Mikon 40-vuotisjuhlia Tampereella Ikurin Virelässä. Pidin suurena kunniana että sain osallistua. Varsinkin kun olin ainoa aikuinen kouluajoilta joka oli edes kutsuttu mukaan. Tämä osoittaa että olen onnistunut tekemään jotakin oikein jo tuolloin. En siis voi olla paha ihminen. (Vaativa kuitenkin sanoisi Mikko...)
Mikko muuten on historiallinen henkilö koska hän on ensimmäinen jolle Kela kustansi Tampereella tietokoneen peruskouluun. Silloinen lastenpuolen ylilääkäri Koivikko tokaisi että jos Kela maksaa tietokoneen niin hän maksaa näppäimistön omasta pussistaan. Näin kävi mutta näppäimistö maksoi enemmän kuin itse kone, joten herra ylilääkäriä hieman harmitti.
Mikon kuten muutamien muidenkin kanssa kävi selväksi mitä on todellinen sisukkuus ja yrittäminen elämässä eteenpäin hieman heikommistakin lähtökohdista. Valitettavasti kävi selväksi myös muun yhteiskunnan asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan. Vaikka asenteet ja se kuuluisa esteettömyys ovat parantuneet huimasti noista 1980-luvun ajoista niin vieläkään vammaisten ei anneta elää tasavertaista elämää tässä yhteiskunnassa.
Yhä vieläkin luullaan että pakkoliikeiden ja epäselvän puheen takana on sairas ja älyltään vajavainen ihminen. Esimerkiksi Mikko on työllistänyt itsensä kirjanpidon ammattilaisena. Hänellä on noin 15 asiakasta ja osa kirjanpidosta on paperitonta eli tietotekniikka täytyy hallita hyvin eikä virheitäkään saisi tulla. Harrastuksena Mikolla on pyörätuolitanssi. Täyttä elämää siis !
Juhlissa tapasin muitakin vanhoja tuttuja jotka olivat tuolloin oppilaina. Keskusteluissa kävi selväksi että työllistyminen on suurin este vammaisen arjessa vielä tänäkin päivänä. Samoin koulutusten yhteydessä tarvittavien harjoittelupaikkojen saaminen on toinen suuri ongelma. Näitähän ei ole tarjolla edes niin sanotuille terveille johtuen tekijöiden vähyydestä ja aikapulasta työpaikoilla.
Sarkasmia asenteissa edustaa vanha tositarina. Eräs Himalajallakin kiipeilyä harrastanut entinen oppilaani oli tulistunut työhaastattelussa ja kysäissyt että jaloinko niitä autoja korjaillaan ? Haastattelija kun oli esittänyt epäilyksiä alaraajojen toimivuudesta täysin tietämättömänä kyseisen herran liikuntakyvyistä pelkän ulkomuodon perusteella.
Olen lukemattomia kertoja ollut erilaisten vammaisten kanssa tilanteissa joissa on tehnyt mieli vetää turpaan ihmisiä jotka tulevat väheksymään tai kommentoimaan. Olen purrut hammasta selittäessäni että nämä ihmiset eivät lainkaan ole sairaita tai vajaaälyisiä ja jos kohteliaimmin saisimme nyt jatkaa elämää eteenpäin. Milloin näin on käynyt kaupungilla, museoissa, puistoissa, uimahalleissa, laskettelurinteessä tai jopa Helvetinjärven kansallispuistossa ihan Helvetinkolulla asti. Sinnekin pääsee pyörätuolilla jos on riittävän kova jätkä tai mimmi !
Alussa oleva kommentti oli kirjoitettu Jyväskyläläisen luokan taululle kesäloman alkaessa. Kyseinen opettaja palasi luokkaan hakemaan tavaroitaan ja luki kommentin. Hän istui alas pulpettiin ja katsoi lausetta kauan. Nousi sitten ylös ja lähti kesälomalle pyyhkimättä taulua. Eittämättä kiusallisen tietoisena siitä suuresta ajatuksesta mikä kommentin taakse kätkeytyy.
Kuka on terve ? Kuka on täysjärkinen ? Ja etenkin kuka saa määrittää oikeat vastaukset näihin kysymyksiin ? Tämänpäivän yhteiskunnassa inhimillisyys on katoava luonnonvara. Tehokas moniosaaminen, eli suomeksi "ei minkään kunnolla hallitseminen", on muotia ja välttämättömyys. Seurauksena on huonoa laatua, lyhyitä kvartaaleja ja erittäin pahaa mieltä vailla tulevaisuutta.
Niin sanotut terveet ihmiset määrittelevät sairaat normit joiden mukaan olisi elettävä. Tai sitten pitää valita toisin ja kulkea omat polkunsa - lähtökohdistaan huolimatta mutta onnellisena.




Mikko ja minä.

MIKON TYYLINÄYTE





Lupa kuvan ja videon julkaisemiseen saatu Mikko Hakkaraiselta. Tanssipartnerina Tuija Pajunen.

VIIKKO 4.

Ma - 16 km kotona tiellä - 1.43.
Ti- Lepo, -26 pakkasta.
Ke- Lumimyrskyssä Haapakurussa kotona 10 km - 1.09.
To- Maastossa Hämeenkyrössä - 8 km - 52 min.
Pe- Lepo
La- Tiellä Hervannassa reipasta 10 km - 55 minuuttia.
Su- 13 km jäisillä poluilla Hämeenkyrössä - 1.29.

yhteensä 57 km - 5 tuntia ja 58 minuuttia.

VIIKKO 5.

Ma- 11 km osittain maastossa Hämeenkyrössä - 1.08.

Ti - Lepo
Ke- Tuuri Talasnevan tiellä 10 km - 58 min.
To- 9 km tiellä Pyssykylässä (Soadengilli) - 56 min.
Pe- Lepo, matkaväsymystä.
La- 16 km Ahvenjärvelle, kotona taas ! - 1.41.
Su- Paksuvuonolle tietä - 12 km - 1.14. Oikea akilles jäykkä.

yhteensä 58 km - 5 tuntia ja 47 minuuttia.

TAMMIKUU

yhteensä 178 km juoksua - 21 tuntia.

NO NIIN TAAS...

Tarkkaavaisimmat lukijat huomaavat että olen taas taipaleella koska kilometrit nousevat. Suhtaudun nykyisin koko ultrajuoksuuni sekä tuleviin vuoden 2017 kilpailuihini erittäin kevyellä asenteella. Tämä on kaukana ryppyotsaisesta puurtamisesta mutta on siis elämäntapa ja mukava sellainen.

LOPPUUN MUUTAMA HARRASTEKUVA


Hoka One Mafate maastoon. Kirsi kuvasi. Nikon D3300 1/125s. f 5/6


Jäämuodostelmia joessa, Nikon D3300 1/125 s. f9, miniatyyriefekti.


Lähikuvassa Onnelan aitaa, Nikon D3300 1/125s. f5/6, Kirsi kuvasi.