Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

ESKAPISMIA MUOVILAATIKOSSA ?




"Kyse on siitä kuinka lähelle ristiä uskaltaa mennä." -Lasse Viren

Istun matkailuautossa Vonyarcvashegyssä Parkin leirintäalueella Balatonin rannalla. Takanani nousee 136 metrinen kukkula, jonka laella 1600-luvulta alkujaan oleva kappeli seisoo majesteetillisesti uhmaten aikaa jonka edessä me ihmiset olemme voimattomia.
Pohjoisen Nellimin kotipihan metrisestä hangesta on viikossa lyhyt matka Unkarin lämpöön ja vihreyteen. Sireenit ja omenapuut kukkivat. Lämpötila on yön 3-12 asteesta päivän 10-22 asteeseen. Leä keässi sanoisi saamelainen.

Ihmiset saattavat pitää meitä hulluina kun ajamme tänne matkailuautolla kolmetuhatta kilometriä viikossa muutaman tunnin lennon sijaan. He eivät ymmärrä että matkailuautolla siirrymme sananmukaisesti maanläheisesti kulttuurista ja ilmastovyöhykkeestä toiseen kokien samalla asioita joita mitenkään muuten ei tavoita samassa ajassa.

Suomen läpiajon jälkeen lepäsimme pari päivää Pärnussa. Viron kevät oli aavistuksen kotisuomea pidemmällä mutta yhtä kylmä kuin yleisesti koko Euroopassa tänä vuonna. Juoksin lyhyen lenkin tutuissa Pärnujoen maisemissa ja kävimme Konsen saunassa pesemässä Suomen pölyisen viiman pois jäsenistämme.
Latvian ja Liettuan läpi ajettuamme saavuimme Puolaan. Unkariin ajettaessa muuten upea ja historiallinen Puola on kaikkein hankalin maa autoilun kannalta. Julma liikenne, osittain huonot tiet ja tietyöt vaativat veronsa. Asenteemme on muovautunut näillä reissuilla ja kokemus opettanut oikeat läpiajoreitit, mutta silti aina sattuu ja tapahtuu.

Elkin kupeessa maaseudulla Bakalarzewon retkeilyalueen vapaaparkissa totesimme, että ehkä katolilainen paavin huolenpito ei kaikilta osin ole täysin onnistunut. Parkkipaikalle ajoi ensin poika autolla. Sitten tuli tyttö toisella autolla. Koska pojan autossa oli ilmeisesti paremmat penkit niin tyttö meni heti pojan autoon. Keskustelu oli varsin syvällinen ja pitkä. Lainkuuliaisena kansalaisena poika vältti tyhjäkäyntiä, joten lasitkin huurtuivat illan hämärtyessä. Jossain vaiheessa auto heiluikin hieman, mutta onhan selvä, että pitkään autossa istuttaessa jäykistyy ja sitten täytyy vaihtaa asentoa. Lopulta nuoret ilmeisesti panivat pisteen keskustelulleen ja poistuivat autoillaan risteyksestä - eri suuntiin tosin.

Puolan läpiajossa Varsovan ohituksen jälkeen helpottaa. Kohti Tsekkejä moottoritiet paranevat ja maisema vaihtuu kunhan muistaa ostaa rajoilta moottoritiemaksuihin tarkoitetut vinjetit kuhunkin tarvittavaan maahan. Me ajamme Tsekeistä Slovakian kautta Unkariin. Brno - Bratislava - Györ ja siitä sitten Balatonille poiketen.

Matkailuautoilemme usein orientoitumalla. Kun ajopäivä päättyy etsimme yöpymiseen sopivan paikan, joka ei suinkaan aina ole leirintäalue. Risteilimme Hustopecessä maaseudulla ja annoimme periksi, kun kaikki tiet olivat poikki tietöiden takia. Koska emme päässeet tuttuun paikkaan ajoin seikkailemalla Rakviceen ja bongasimme viinivalmistamon hienon kivetyn ja aidatun pihan. Kävin baarista kysymässä ja saimme luvan yöpyä pihassa.
Tein lenkin kylän ympäri. Kaikkialla oli niin siistiä ettei edes nenäänsä uskaltanut vauhdissa niistää. Paljon hienoa vanhaa historiaa, tulpaanit ja sireenit kukassa mutta varsin kylmä vieläkin. 
Kiitokseksi ilmaisesta yöpaikasta kävimme oluella ennen nukkumaanmenoa. Yhteistä kieltä ei ollut mutta oli huikea kokemus olla todellisessa paikallisessa ravintolassa ilman pakkoturismia, tavallisten ihmisten seassa.
Aamukahvilla ihmettelin, että auto on vinossa - vasen eturengas tyhjä. Kirsi kurkkasi Nokian sivuilta lähimmän valtuutetun rengaskorjaamon ja sillä aikaa vaihdoin vararenkaan alle. Löysimme korjaamon ja yllätys oli suuri kun korjaus ei maksanut mitään ! Omistaja oli suuri Suomen ystävä ja etenkin suomalaisen hevimusiikin vankkumaton kannattaja. Annoimme kiitokseksi laivasuklaalevyn henkilökunnalle ja matka jatkui.

Unkarissa saavutimme vihdoin lämmön. Turistikausi Balatonilla on aivan alussa. Näihin aikoihin muita matkailijoita on vähän. Ilma vaihtelee ja ajaessamme Papan kylän kautta alas Balatonille oli ylängön ojissa jopa lumikasoja.

Balatonin vesi on huipukorkealla. Osittain syy tähän on kuiva kesä 2012,  jonka jälkeen järven itäpään poistotunnelia ei ole avattu. Tämä aiheutta nyt jo ongelmia varsinkin kun Zala-joki syöttää ylängön vedet tähän Unkarin mereksikin kutsuttuun valtavaan järveen.

Vonyarcvashegy on 50 kilometriä Balatonfuhredistä itään. Kilpailupaikka Balatonfuhredin Fuhredin leirintäalue aukeaa 28.4. Ensisijaisesti ajatuksissani olen kilpailemaan lähdössä. Edelläkerrottujen matkakokemuksien taustalla alitajunta tekee töitä kuuden päivän juoksua varten raivokkaasti. 
Kesäisiin olosuhteisiin ehtii hyvin tottua kevyen harjoittelun ohessa. Olisi typerää tehdä normaalia suomalaista viimeistelyharjoitusta; paljon pitkiä lenkkejä nilkka pakarassa ja tonnin vetoja kiimaisessa kesäkokemuksen riemussa. Tähänhän olematon menestys Suomessa kestävyysjuoksussa on perustunut jo ammoiselta 80-luvulta alkaen...ei osata ottaa rennosti ennen pääasiaa. Kun vielä ottaa huomioon omat harjoitusmääräni ennen kilpailua niin juoksemalla nyt liikaa voin pilata paljon enemmän kuin sillä saavuttaa.

Taustalla on muutakin. Tämä elämäntapa sopii minulle ja on rikkaus jakaa se Kirsin kanssa, joka viihtyy myös kotonaolemisen vastapainona näillä reissuilla mainiosti. Yrittäjänä joudun kuitenkin hoitamaan asiat kuntoon tarkasti ennen lähtöä, jotta voin matkalla keskittyä olennaiseen. Kohdallani kyse on myös autonkuljettajieni jaksamisesta. Tarjoan työtä kohtuullisilla eduilla, mutta joskus tulee mieleen että lopetan koko yrityksen ja jatkan tähän samaan malliin ilman paineita. Yhteiskuntavastuun kantaminen nimittäin vuodesta toiseen tympii, varsinkin jos siitä ei itse hyödy riittävästi. Toistaiseksi kaikki on hyvin, kiitos siitä Karimille ja Nabeelille sinne ratin taakse.

Meidän kohdallamme eskapismia muovilaatikossa ei siis ole. Todellisuuspakoa matkailuautossa ei meillä voi olla koska olemme itse valinneet tämän kaiken osaksi elämäntapaamme. Niin elämässä kuin ultrajuoksussakin pitää mennä riittävän lähelle ristiä. Kyse on ainoastaan siitä mitä todellisuutta elämäänsä valitsee.

VIIKKO 16.

Ma- Teisko 10 km vauhdinvaihtelua - 53 min.
Ti- Urjala 10 km - 58 min.
Ke- Aamu Urjalassa 10 km - 1.03.
To- Viro 9 km - 54 min.
Pe- Lepo
La- Puola 8 km - 47 min.
Su- Tsekki 7 km - 43 min.

Yhteensä 54 km - 5 tuntia ja 18 minuuttia, tarkemmat liikkeet karttoineen blogin sivupalkista oikeasta ylänurkasta garmin connect-sivustosta.

















Pitäkää toisistanne huolta.
 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

AJATUSKULKUJA ENNEN KILPAILUMATKAA

Kun luette tätä olen aloittanut matkan kohti Unkaria ja 6 päivän juoksua. Sinänsä hauska anekdootti että täältä Pohjoisesta Balatonfuhrediin on yli tuhat kilometriä enemmän matkaa tehtävänä kuin entisiltä asuinsijoiltani hämärästä Hämeestä.

Ultrajuoksijoiden blogeista saadaan yleensä kattavat raportit kisan jälkeen. Kilpailuun valmistautumista käsitellään harjoittelusta kertomalla ennen kilpailua. Harva avaa sisintään ja ajatuksiaan ennen lähtölaukausta. Ajatuksista ennen monipäiväjuoksua on vaikea kertoa ymmärrettävästi, koska usein ajatukset ovat varsin levällään. Yritän nyt tässä kuitenkin avata joitakin hataria ajatuskulkuja.

Tarkoituksenani on juosta Unkarissa kuusi päivää yhtämittaa ilman ainuttakaan negatiivista ajatusta. 
Tämä ei ole mahdollista. 
Kilpailun aikana mieli työntää varsinkin väsymysten yhteydessä erilaisia negatiivisia ajatuksia esiin. Kyse on itsensä kehittämisestä ja mielen hallinnasta niin että kykenee irtautumaan näistä negaatioista. Täydellistä olisi jos pystyisi kääntämään ne positiiviseksi voimavaraksi. Tämäkään ei ole mahdollista täysin, joten odotettavissa on hallittu kompromissi eli tunteiden vuoristorata.

Kun lähden viivalta ensimmäiseen päivään niin taustalla on kolmen tukipilarin kompromissi. Kaikki lähtee terveydestä. Ilman terveyttä ei ole hyvää elämää eli ei myöskään hyvää ultrajuoksua. Terveystilanteeseen kuuluu olennaisena osana kehon ja mielen väsymykset - kuinka lujille harjoittelussaan ja siinä kuuluisassa muussa elämässään on joutunut viimeisen puolen vuoden aikana ennen kilpailua.
Toinen tukipilari on harjoittelu. Miten on onnistunut kehoaan kehittämään kestämään kilpailun rasitukset. Kyse on energiahuollon toimimisesta ja jalkojen iskunkestävyydestä. Vasta sitten tulee se niin sanottu kuntotila ja suorituskyky. Kellokallet ja taulukkopellet eivät tätä tule koskaan ymmärtämään. Kuuden päivän kilpailussa on hetkiä mihin ei voi fyysisellä täsmäharjoittelulla varautua. Voiman on silloin tultava muualta.
Kolmas ja kaikkein tärkein tukipilari on henkinen tasapaino. Pyrkimys loputtomaan tasaisuuteen vaatii mielenhallintaa jota turhat muut murheet eivät ainakaan edesauta. Työ-, ihmissuhde- ja muut yleiset maailman murheet eivät juoksijaa vie eteenpäin senttiäkään. Asioiden tulisi olla kunnossa viimeisen päälle jos mielii pitkälle matkalle tai ainakin ne ikävimmät asiat tulisi kyetä painamaan taustalle.

Edellämainittujen kolmen tukipilarin kompromissi tuo tuloksen, suorituksen tai kilpailun läpäisyn. Suuri vaara on että jos tasapainoa noiden kolmen välillä ei ole tai jokin osa-alue on pielessä niin illuusion mieleensä rakentanut juoksija ei pysty selviytymään kilpailusta haluamallaan tavalla.

Minä olen vapaa iluusioista. Olen sairastellut viimeiset viikot enemmän tai vähemmän. Harjoitteluni viimeisen puolen vuoden ajalta on olematonta jos sitä vertaa aiempiin tekemisiini. Muuten olenkin sitten erittäin tasapainoinen, hyvällä tuulella ja terve lukuunottamatta tätä virustaudin jälkitaudin jälkitautia. 
Tärkein ominaisuuteni tällä kertaa: olen erittäin levännyt ja erittäin vähän harjoittelun kuluttama. Lisäksi pitkä kilpailutauko on nostanut kilpailun kokemisen tarpeen huippuunsa. Osalleni kilpailun aikana on siis tulossa unettomia öitä ja pitkiä - hitaita kilometrejä. Ja mielellään paljon...

Olisin lähtenyt jo aiemmin lämpimään eurooppaan parantelemaan köhää mutta ystävän vierailu pääsiäisenä meni luonnollisesti etusijalle. Olen ylpeä saadessani esitellä uuden kotiseutuni luonnonrauhaa, historiaa ja ajan kulua vierailleni.

Ryhmitellessäni kisavarusteita ja muita reissuvaatteita sängylle ennen pakkausta kävin kaksi kertaa vessassa. Jo ammoiselta 90-luvulta opittu kilpailuun valmistautumisen automaatti käynnistyy viimeistään tässä vaiheessa ja alitajunta aloittaa työnsä. 
Rehellisesti sanoen, nyt kun kilpailun starttiin on aikaa 17 päivää, olen haluton, hiljainen ja mieleni on täynnä mustaa kuraa. Kokeneena tiedän tämän vaiheen väliaikaisuuden. Kun pohjoisen talvihanget vaihtuvat Unkarin lämpöön kaikki negatiivisuus on pois pyyhitty - jäljelle jää odotus huikeaan mahdollisuuteen, josta palkintona on tyytyväisyys omien elämänvalintojen oikeellisuudesta ja syvä sisäinen rauha.

Mennyttä aikaa Kessin kairassa.

VIIKKO 15.

Ma- Lepo
Ti- 10 km - 1.02.
Ke- 10 km - 1.06.
To- 10 km - 58 min.
Pe- 6 km kävelyä Kirsin kanssa.
La- 20 km - 2.04.
Su- 10 km - 1.04.

yhteensä 60 km - 7 tuntia ja 14 minuuttia



Loppuun kaikki tärkein eli julkinen kiitos Kirsille, joka seisoo rinnallani taas tässäkin kilpailussa. Meillä on vain yksi elämä - ehkä juuri siksi ?

torstai 13. huhtikuuta 2017

SAMASSA LAHKEESSA

Lappilainen sanonta, "samassa lahkeessa", tarkoittaa että eteneminen on estetty. Sekä ihmisen että asian.

Suklaamunien, noitien ja mämmien taakse jää piiloon valon ja ilon sanoma siitä että kuolema on kerran ainakin voitettu. Tästähän pääsiäisessä on kysymys.
Kun on seurannut maailman viimeaikaisia tapahtumia tuntuu tuo kaikki edelläkerrottu epäuskottavalta. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu erilaisten terroritekojen vuoksi jatkuvasti. Pahuutta ei kuitenkaan tästä maailmasta pois saada koskaan mitenkään. Meidän tehtäväksemme jää oman ruutumme hoitaminen eli positiivisuuden ja välittämisen ilmapiirin ylläpitäminen.
Olen kirjailija Risto Isomäen kanssa samaa mieltä että aina silloin kun maailmassa tapahtuu terroriteko niin siitä pitäisi uutisoida mahdollisimman lyhyesti. Ei suinkaan pääuutisena eikä enää edes tapahtumaa seuraavana päivänä. 
Kenellekään joka on sattumalta samassa maassa missä terroriteko tapahtuu ei pitäisi tarjota kriisiapua ellei hän sitä itse pyydä. Meidän pitäisi keskittyä hyvään eikä velloa pahassa. Meidän tulisi edesauttaa hyvään pyrkimistä eikä revittelevän kaikki mediat täyttävän uutisoinnin kautta aikaansaada juuri sitä näkyvyyttä mitä terroristit haluavat : epävarmuuden ja pelon ilmapiirin lietsontaa.
Suomen nykyisessä äänestystavassa ei huomioida tyhjiä ääniä lainkaan. Miltähän vaalien jälkeen uudesta vastavalitusta turpoavasta eliitistä tuntuisi jos miljoona suomalaista olisi vaivautunut äänestyspaikalle äänestämään tyhjää ? Osoittamaan näin että olemassolevista vaihtoehdoista mihinkään he eivät usko.

Mikään ei siis koskaan muutu jos emme itse ala toimia. Sama on myös oman elämämme kanssa. Jos haluat ottaa miljoona askelta yhtämittaa, on sinun ensin itse otettava se ensimmäinen askel. Jos haluat ympärillesi hyvää, on sinun uskottava hyvään ja tehtävä sitä.
Jos kaikki on samassa lahkeessa niin eteenpäin ei pääse, ei ihminen itse eikä ihmisen asia.


VIIKKO 14.

Ma- 17 km - 1.50.
Ti- 8 km - 55 min.
Ke- 11 km - 1.15.
To- ap. 6 km - 40 min.
       ip. 12 km - 1.17.
Pe- Lepo
La- 17 km - 1.57.
Su- 6 km - 41 min.

yhteensä 77 km - 8 tuntia ja 35 minuuttia.

Lukija saattaa ihmetellä miksi kirjoitan harjoitteluni viikosta toiseen näin perinteisellä tavalla tähän viikkopäivityksen oheen. Etenkin kun harjoitteluni on nykyisin seurattavissa blogin sivupalkin Garmin Connect-sivuston kautta tarkemmin ja jopa päivittäin.
Syy on selvä : analysoin aina tekemisiäni kriittisesti jälkeenpäin ja ylläkuvatulla tavalla pakotan itseni käymään nytkin lenkit läpi.
Ei viikko hyvältä näytä. Määrä on vähäinen ja teho olematon. Pitkät juoksut puuttuvat kokonaan. Ikävän virustaudin jälkeen juoksu ei ole tuntunut erityisen hyvältä. Kehoni on viestittänyt levontarpeesta ja erikoinen jatkunut aaltoileva olo lievän kurkkukivun kanssa on vienyt mahdollisuuden tehdä sitä paljonpuhuttua oikeaa harjoittelua.
Tähän on tyytyminen. Valmistautuminen Unkarin 6 päivän kilpailuun on urheilullisesti ajatellen olematonta. Henkisesti olen kilpailuun valmis ja kokeneena levollinen.


Loppuun kuvia sieltä jostakin. Pääsiäisvieraallemme on ollut tarjolla varsin edustavaa maisemaa nykyiseltä kotiseudultani.








Jos haluat muuttaa elämäsi maisemaa on otettava ensimmäinen askel - ja ihan itse !

Joh. 15: 7 

 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

JÄRJEN ÄÄNI


Silloin tällöin ultrajuoksun järkevyyttä ihmisen toimintana kyseenalaistetaan. Voi olla vaikeaa hedelmällisesti selittää mitä järkeä on kiertää kilometrin kierrosta kuusi vuorokautta yhtämittaa.
Jos asiaa tarkastellaan viimeikoina julkisuuteen tulleiden niinkutsuttujen uusien urheilulajien eli ihmisen uusien toimintojen valossa, huomataankin yhtäkkiä että ultrajuoksu ja ultrajuoksijat ovat varsin helposti järjellä selitettäviä. Vai mitä mieltä olette keppihevosharrastuksesta tai lumisodasta olympialajina ?
Tässä yhteydessä minun on aivan pakko mainita että kukaan ei toistaiseksi ole juossut Suomen halki keppihevonen jalkovälissään. Tässäpä olisi Suomi-100 juoksijoille uutta innovaatiota. Sponsoriksi voisi pyytää jotakin Kiinalaista yritystä, heille kun mikään mahdollisimman kaukana niin sanotusta järkevästä oleva ei liene vierasta - hopotiti hummani hei !

Pascalin mielestä ihmisen kyvyttömyys istua paikallaan johtaa onnettomuuksiin ja pahuuteen. Suorittaminen on 2000-luvun päivän agenda. Keskivertoihmisen elämä on joissakin ääritapauksissa laitettu exel-taulukkoon että ehtisi kaiken ohjelmoidun kahlata läpi. Jos taulukossa yhtenä tekemisen muotona on ultrajuoksu niin Pascal on taatusti oikeassa.
Törmäsin suorittamiseeen ensi kerran Tuhannen Mailini jälkimainingeissa kun eräs urheilu-uraani läheltä tarkastellut fysioterapeutti tokaisi että oli hyvää suorittamista. Minulle täysin vieras asia. Minä en tietääkseni ollut suorittanut mitään koska en kokenut Tuhatta Mailia suorituksena enkä liioin siihen valmistautumista suoritukseen valmistautumisena.
Myöhemmin jouduin pohtimaan paljon suorittamista ja onko sitä. Onko pakko mennä lenkille ja jos on niin miksi. En vieläkään kaikkien vaikeuksien jälkeen osaa mieltää suorittavani. Sisäinen motivaatio tekemisen kautta ei itselläni ole riippuvainen itse tekemisestä tai sen määrästä. Sensijaan tavoitteesta ja tekemisen laadusta erittäinkin paljon. Suorittamalla ei perille päästä.
Harjoittelemalla paljon mutta huonosti kiinnittyy huomio itse tekemiseen, ei päämäärään. Tulee varsin helposti sokeaksi omille tekemisilleen jotka eivät huonosti tehtynä johda tavoitteen saavuttamiseen. Tätä olisi lukijan syytä pohtia rauhassa ennen kuin on varma että itse on tästä toisinajattelevana oikeammassa kuin minä.

Kehitysbiologisessa lääketieteessä on viime aikojen tärkeimpiä löytöjä ollut ihmisen aivojen pesujärjestelmä. Aivopesujärjestelmä aktivoituu ainoastaan ja vain nukkuessa. Ilman unta aivot eivät puhdistu eivätkä myöskään toimi kunnolla. On utopiaa olettaa että ultrajuoksija pystyisi keskittymään olennaiseen ilman lepoa.
Kuuden päivän kilpailusuorituksissa unesta voi tinkiä. Jokainen ratkaisee omalla kohdallaan kuinka paljon paskaa aivoihinsa kerää. Tärkeintä on löytää keskitie nukkumattomuuden ja optimin ajankäytön suhteen. Itse-transsendenssiin pystyvät ultrajuoksijat kykenevät pitämään mielensä negaatiot matalalla lähes ilman untakin mutta ei rajattomasti. 
Fysiikka voi olla rajoitetun levon määrästä eri mieltä. Seurauksena voi olla elimistön dramaattinen toiminnan häiriö, esimerkiksi sydänkohtaus. Jokainen ratkaisee tässäkin tapauksessa omalla kohdallaan kuinka lähelle ristiä uskaltaa mennä.

Kaikki edelläkirjoitettu kuvaa hyvin suhtautumistani ultrajuoksuun. Intohimo ei ole kadonnut minnekään. Keskustelin Onnin kanssa ultrajuoksun harjoittelusta. Hän kysyi miten lähestyn kisaa harjoitusviikkojen suhteen kaiken tapahtuneen jälkeen. Onni oli kiinnostunut miten siedän puolen vuoden tauon oikeasta harjoittelusta ja kaupanpäälle maaliskuun lopun kymmenen päivän virustaudin, vaikka hän ei sitä suoraan näin kysynytkään.
Mielestäni on turha kahlita ajatuksiaan miettimällä niin sanottua huonoa harjoittelua tai vaikeuksia. Jos ultrajuoksija pelkästään toteutuneiden harjoitusmäärien kautta yrittää mieltää mihin pystyy on hän mielestäni kuin yksijalkainen juoksija. Itseluottamusta ei voi rakentaa vain yhden tukipilarin varaan. Dissaamalla vähäisenkin tekemisensä yleisten käsitysten mukaan aiheuttaa henkisiä lukkoja, joihin avaimia ei kisatilanteessa löydy.
Tähdennän tässä vielä että olen osallistunut vain kahteen kuuden päivän kisaan. Ensimmäisessä olin kunnossa mutta varovainen ja se oli menestys. Toiseen lähdin tietämättäni sairaana ja illuusion mieleeni rakentaneena ja siitä ei tullut menestystä.  Kilometrillinen ero näissä kahdessa on vain 45 km. Se ei merkitse mitään, kokemus erikseen kummastakin sensijaan erittäin paljon.
Tähän kolmanteen olen henkisesti tasapainoisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Olen vuodenvaihteen kahtapuolta kyennyt ratkaisemaan ultrajuoksu-urani jatkon kannalta kaikki vaikeimmat henkiset lukot. Matka jatkuu ja se on nyt tässä tärkeintä. Järjen ääni on voittanut - minun järkeni. Muulla ei ole mitään väliä.


"Monien ihmisten elämä loppuu paljon ennen kuin he kuolevat."
-Komisario Van Veeteren ( Håkan Nesser)




ARJEN ÄÄNI

Viikko on vierähtänyt yrityksessä päästä elävien kirjoihin. En muista olleeni näin kipeä lähes kuumeettomasta virustaudista aikoihin.
Viikon teksti valmistui jo lauantaina lenkin jälkeen - ensimmäinen hapuilu kymmenen päivän sairastamisen jälkeen. Tykkään hieman hioa päätekstiä nykyisin. En vain jaksa kirjoittaa pelkästään merkityksetöntä, vaan yritän nähdä vaivaa ajatuksella kuvatakseni niitä vaikeaselkoisia ajatuskulkuja joita päässäni liikkuu.
Viikon loppupuolella pääsin ulos. Aika oli viipyillyt kauan sisäseinillä ja ulkona huikaisevassa auringonpaisteessa vaihdoin Kirsin autoon öljyt ja suodatinpanoksen. Seuraavana päivänä vaihdoin matkailuautoon kitkarenkaat, jotta pääsemme Unkariin. Nämä Nokian valmistavat WRC kumit sietävät Euroopan lämpöä paremmin kuin perinteiset kitkarenkaat. Täällä on täysi talvi vielä pitkään, Nellimistä aina Sodankylään tie on enemmän tai vähemmän jäässä, sitten helpottaa.
Kun viikon niistämisen ja kakomisen jälkeen maistaa jotakin on se juhlaa. Kirsin keittiöstä irtosi lauantaina alkukeitoksi borsitsia, pääruokana coleslaw, riisilisäke, perunasalaatti oliiveilla, sipulilla, punaista paprikaa; kastikkeena sinappia, omenaviinietikkaa ja kreikkalaista yoghurttia, Krakovan makkaraa paistettuna, ruisleipää ja juotavaksi Santa Julia Organic Malbec Mendoza Argentiina.
Pari viikkoa aikaa kasata itsensä tiellä. Sitten iloinen kristityn pääsiäinen ja sen jälkeen menoksi kohti lämpöä.
Paine kasvaa.


Viikko 13.

Ma - To - Sairas
Pe-Lepo
La- 6 km - 45 min.
Su- aamu 8 km - 53 min.
       ilta 6 km - 39 min.

yhteensä 20 km - 2 tuntia ja 17 minuuttia 

Maaliskuun summaus

247 km - 26 tuntia ja 52 minuuttia.

10 päivää sairaana tarkoitti tässä tapauksessa noin 140 puuttuvaa kilometriä...

SUNNUNTAINA POROKILPAILUT INARISSA

Hyväkulkuinen poro juoksee 1 km noin 1.15 tai kaksi 2.30.

Porocupin tapahtumat ovat isoja, lauantaina myytiin 800 lippua ja sunnuntaina ainakin saman verran. Paikalla on muutakin ohjelmaa ja tietenkin erilaisia myyntipisteitä kuten esimerkiksi ruokaa, moottorikelkkoja, käsitöitä, turkiksia ja asusteita.

Kilpaporot varikolla.
 
LOPUKSI MUUTA MUSSUTUSTA :

Olimme Kirsin kanssa porokilpailuissa keitolla kahvilan pöydän ääressä. Samaan pöytään tuli ranskalainen perhe kahden lapsen kanssa. Reilu kolmen vanha ja viidenvanha molemmat söivät lettua rauhallisen sivistyneesti muovihaarukalla ja veitsellä. Täydellinen suoritus kummaltakin, ei muruakaan ohi.
Jos joku suomalainen nyt vetää tästä herneen nenään niin se on ihan oikein. Monelta vanhemmaltakaan kouluikäiseltä suomalaiselta lapselta ei onnistu pöydässä istuminen rauhallisesti edes viittä minuuttia puhumattakaan haarukasta ja veitsestä.
Ja lopuksi Merci ! Kulttuuriero näkyy...
 
 


lauantai 25. maaliskuuta 2017

IVALO SARJA, OSA 4. - MUTANTTI


 MUTANTTI


Nellimissä Kotalan tuvan pitkän pöydän ääressä on aamiainen. Ahti mättää eloveenaa lautaselle määrätietoisesti, syö pari lusikallista ja nostaa hiukan katsettaan.
-Mihinkäs tänään ?
-Herra majuri, ilmoitan. Pilkille.
Vastaan,  ja kaikki nauravat. Pilkille tietysti. Arvon vieraat ovat asettaneet itsensä kalan narraukselle alttiiksi. Viikko aikaa. On sydäntalvi ja kala syö miten syö. Viisaat tietävät että ehkä aamukymmenestä iltapäiväkahteen tai sitten ei. Joka toinen päivä tai viikko. Tai kaksi kertaa päivässä sittenkin.

Ihmisen elämässä on liian vähän pitkiä pöytiä. Rakkaat ihmiset kun saa samaan pöytään niin se on aina juhlaa. Ihan arkiaamiaisellakin. Kotalan tuvan pöytä käy moneen. Kirsi joskus levittää ompelukoneen ja saumurin toiseen päähän niin silti meille kahdelle jää kahvihetkeen tilaa toiseen päähän.
Toista oli eilen illalla. Käytiin Ahdin kanssa kaikki kalastusvälineet läpi mitä talossa on. Meinasi pöytä loppua. Että miten ihmisellä täytyykin olla niin paljon uistimia ja pilkkejä. Ja vapoja, muusta tarpeellisesta kalastustarvikkeesta puhumattakaan. Ja siltikin tuntuu että ei löydy sitä oikeaa ottiväriä vaikka selkä vääränä kantaisi viehepakkeja järville ja joille.
Ahti on asiantuntija. Ja minulle kolmas vaari. Se on melko onnellista kun ihmistä on siunattu kolmella vaarilla. Ja tämä viimeinen on vielä majuri. Erämies vailla vertaa. Norjan tunturien lempeäkatseinen kävijä. Tunnettu rautumies. Edesmenneen isäni hyvä ystävä herttaisen vaimonsa Leenan kansa.
-Pullaa pitää leipoa Pasille.
Leena nauraa kihertää ja laittaa alentajaa leivälle.
-Asentajaa ei sitten saa eväsleipiin laittaa.
Virnistelen ja tungen puuroa naamaani.
-Pittää tarkkailla kolesterolia Leena sanoo.

Ongelma on ihminen itse, ei kala. Mutta kalasta voi tulla ongelma. Se kun koukuttaa ihmisen helposti. Jos haluaa syödä kalaa on lähdettävä arpomaan. Jos haluaa syöttää kalaa niin sittenkin on lähdettävä. 
Millä pilikillä se tullee  - kysytään ? Istumalla jumaliste. Ja reikiä kairaamalla. Lievää nykyä ranteeseen. Ja silimällä. Tuossa on karikko ja tuonne menee penkka jään alla ja tuosta sitten saletisti natsaa. Tai sitten ei. Etukäteen ei tiedä ja juuri siinä on se viehätys.

Aamiaisen jälkeen kerrospuetaan. Pakkasta on. Mutta ei liikaa. Pilkille pitää pukea. Ja ottaa hyvät eväät. Suunnitelmissa on keittää nokipannukahvit ja makkaraa tietenkin tikkuun. Appelsiinit on kielletty. Ei olla appelsiinituristeja. Banaanin voisi ottaa. Tuskin saadaan taimenta muutoinkaan. Kesällä jos kalastetaan taimenta niin banaania ei saa ottaa mukaan. Muuten ei onnistu, banaani tuottaa huonoa onnea.

Ulkona Ski-Doo odottaa peiton alla tankattuna. Perässä yli kolmimetrinen puureki kaksilla jalaksilla. Reessä on edessä tuulilasi ja penkki matkustajille. Sitten avotilaa tavaroille keskellä ja perässä vielä muhkea säilytyslaatikko. Minä ja Kirsi mennään kelkan kyytiin ja Ahti ja Leena porontaljalle penkille. Kypärät päähän, onhan ihmisen tärkeintä omaisuutta suojeltava.
Se on muuten kumma kun vuosia tulee lisää niin alkaa arvostamaan yläpäätään alapään sijasta. Toista oli silloin nuorempana kun ajeli mopolla ilman pipoa pakkasessa. Jalassa oli kumisaappaat ja samettihousut. Silloin sitä ei arvostanut kumpaakaan päätä. Mutta ajatukset olivat silti usein alapäässä mikäli se ei jäätynyt.

Nelitahtikelkka vetää tasaisesti. Nellimjärven jäälle tullaan reitiltä tien yli. Sydäntalven maisema hivelee. Rautaportti jää vasemmalle ja rauhallinen, valkoinen pinta ottaa syleilyynsä. Käännän kohti Annin apajalahtea ja taitan siitä kohti virran suuta.
600 kuutioinen kelkka jaksaa vetää vaikka on neljän aikuisen paino ja reki tavaroineen. Saisi kyllä olla 900 kuutioinenkin jos oikein pahan kelin lykkää niin umpisessa ollaan kiinni koko sakki. 
Mukana on talja, köyttä ja pari lapiota. Mihinkään ei lähdetä ilman taljaa. Mukana on myös puolimetrinen rautatanko. Joku kysyi mitä sillä tehdään ? No jos jää kelkalla kiinni järven jään kinokseen tai kohvaan niin mistäs vedät kelkan irti keskellä järveä ? Teen kairalla reiän ja laitan tangon sinne ja vedän köydellä siitä. Konstit on monet sanoi mummu kun kusi, käveli ja kutoi sukkaa.
-Nojaa hiukan eteen ylämäessä.
Komennan Kirsiä ja painan kaasua syvemmälle. Rotax murisee uittorännin pystyjyrkässä ylämäessä. Oikea suksi nousee ylös mutta painan voimalla ohjaustankoa alaspäin ja kelkka tottelee. Ohitetaan rännin laavu vauhdilla ja todetaan se samalla vielä tyhjäksi. 
Ajan hissukseen kannaksen aidan portista läpi ja päästään Keskimöjärvelle. Lahukan kivikossakin on vihdoin paljon lunta. Kun kuukausi sitten käytiin Kirsin kanssa täällä niin tela kolisi kiviin ja jälkeen tuli vettä jäällä. Nyt on kuivaa ja näkyy turistien tikkureittikin olevan merkitty.

Päästään asemiin. Ahti tekee akkukairalla isoja reikiä. Täällä nelituumainen on vitsi. Jos tulee iso hauki niin mahtuuko edes reiästä. Hölmöt etelässä nauraa, mutta housuun tulee jo viisikiloisen jänkäkoiran kanssa jos siima kestää.
Leena on heti mittaamassa syvyyttä. Jäätä 70 senttiä ja vettä 30 senttiä. Juuri riittävästi nälkäiselle harjukselle. Tai lihavalle ahvenelle. Istun minäkin pallille ja laitan kärpäsentoukan pystypilkkiin. Vaikka siinä onkin pieni kolmihaarasilmäkoukku niin toukka tekee terää. Tai kolme toukkaa. Mitäs näitä säästelemään. Laitetaan hajuvanaa tyrkylle.
Kirsi saa kunnian olla ensimmäinen. Puolikiloinen ahven täräyttää ja nousee hetkessä jään päälle. Kohta saan minäkin samanlaisen. Kaikki saavat tasaisesti kalaa. Ollaan hiljaa niin saadaan kalaa.
Katselen Keskimöjärven rajavyöhykkeen puoleista rantatörmää. Maisema on huikaisevan valkoinen lukuunottamatta mäntyjen runkoja ja joitakin kivenjärkäleitä jotka porautuvat törmästä näkyville. Vajoan ajatuksissani jonnekin kauas. Tuulee hiljaa ja aika menettää merkityksensä. 
Jossakin kaukana alitajunnassa mietin ultrajuoksua. Pitäisi aloittaa harjoittelut. Mutta onko enää mitään annettavaa. Isän kuoleman jäljiltä tunnen itseni väsyneeksi ja ensi kerran vanhaksi. Sitten on toisaalta kaikki tämä hieno luonto ja mahdollisuus siihen vaikka miten.
Pohdiskelu katkeaa äkisti kun vapa taipuu. On siinä ja siinä ettei se lipeä käsistäni reikään. Saakeli sentään ! Poljen neljäkutosen kelkkakengän hankeen ja kiskon vimmassa siimasta. Tulee isompaa kalaa esiin.
-Harjus kiljaisen. Minä sain harrin !
Ahti vilkaisee olkansa yli juuri kun pudotan kalan lumeen.
-Komea on, kolmosvaari nauraa mielihyvästä.
Kalakiima iskee. Yöllä on satanut kevyttä pakkaslunta. Pilkki irtosi nostettaessa joten verestän hangessa olevan kalan nopeasti sen tarkempaa sitä tutkimatta ja jatkan uittamista. Seuraavaksi nytkähtää ahven. Sitten on hiljaista. Kauempana Ahti saa isomman kalan. Kuuluttaa että siika se on ja jatkaa. Näkyy tulevan toinenkin.

Istumme aikamme. Alkaa sataa kevyesti lunta ja syönti laantuu. Kahvihammas kolottaa porukalla. Kokoamme tyytyväisinä kamat ja suuntaamme kelkalla kohti uittorännin laavua. Nautin olostani kun kelkka vetää aavaa järvenselkää.
-Vettä ! Huutaa Kirsi takanani ja katson vaistomaisesti taaksemme jääneeseen jälkeen.
Hiljennän kelkan kulkua hölmistyneenä. Jälki on ihan kuiva.
-Vettä se sanoo taas.
-Mitä helvetin vettä ?
Nämä on kaikki sekasin. Ne on tullu hulluksi koko porukka. Kaikki huitoo että vettä, vettä. Saateri jään alla sitä on.
Pysäytän kelkan.
-Kahvivettä Kirsi sanoo hiljaa.
-No niin tietenkin...
Tehdään reikä jäähän ja täytetään nokiposki kuksalla. Ajellaan hiljaa laavulle. Ahti roikottaa pannua kädessään reen ulkopuolella. Vettä, tietenkin kahvivettä naureskelen.

Laavulla on turisteja toppahaalareissa rivissä. Aasialainen murkku kiukuttelee eikä suostu syömään mitään. Eräopas huokaisee, tarjoaa meille keittoa ja kertoo että menevät kohta pilkille. Ei nämä jaksa kauan reiällä olla. Suurin ihme on itse reiän tekeminen. Saitteko mitään ? Jos näyttäisitte näille minkälaisia kaloja on. Oppaan ilme on kärsivä.
Nousen tulilta ja kävelen kelkalle. Kaivan muovipussin takalaatikosta ja palaan laavulle. Opas seisoo takanani kun esittelen kaloja vuoronperään turisteille.
- You have to be patient...
Virnistelen ja esittelen saamaani harjusta joka on luminen ja jäätynyt.
-Grayling...kääntää opas olkapääni takaa.
-Oo...very nice. But 70 centimeters ice and water only 30 centimeters ?
-Hell yeah, fish fuck in it easy, minulta pääsee...
Onneksi Kirsi ei kuule. Uumallani roikkuu reilun 7 senttiä leveä niitein koristeltu lapinvyö jossa on hirveän karhuleun lisäksi toinenkin pienempi puukko ja kaupanpäälle Leatherman kotelossa toisella puolella. Juon kuksasta kahvia takki auki paljain käsin ja katselen palelevia turisteja jotka äskeisen jälkeen ovat eittämättä sijoittaneet minut metsäläisten kategoriaan. Jatkan pelleilyä ja katson piruuttani Samsungistani sähköpostit, se kun on sopivasti pakkaspuvun povitaskussa saatavilla. Ehkä vaikutelma pehmenee nyt hieman.
-It is guestion about nature. Because of tender wilderness we live here and enjoy...
-Oo, very interesting...

Turistit lähtevät kohti Keskimöjärveä pikkuhiljaa. Lumisade tihenee. Säälin heitä, sillä nyt se kala ei ainakaan syö. Juomme kahvit ja paistamme makkaraa. Liekit loimottavat hiljaa ja ympäröivä luonto puhuu hiljaa meille jotka jaksamme vaieten sitä kuunnella. 
Taustalla entisöity uittoränni muistuttaa ajasta jolloin oli jätkä ja kirves. Nyt on hipsteri ja hiiri. Maailma kuulemma muuttuu mutta meidän ei tarvitse muuttua sillä muuttuminen etäännyttää meidät luonnosta eli meistä itsestämme. 
Lisäksi "maailma muuttuu" mantraa hokevat eniten ne jotka eivät pysty tekemään omalle elämälleen mitään. He ajautuvat virran mukana ja luulevat elävänsä kunnes vettyneinä painuvat pohjalle muiden periksiantaneiden sekaan.
Pidetään neuvonpitoa kotiinlähdöstä. Ahti ehdottaa että pilkitään hetki vielä Nellimjärvellä. Koskaan ei tiedä jos vaikka taimen innostuisi. Lumisade kuitenkin tihenee ja päätämme hetken Apajalahdessa istuttuamme lähteä kotiin syömään ja saunan lämmitykseen.

Onnistuneen päivän päätteeksi luonto kääntää meille toista puoltaan. Se kertoo omalla tavallaan että ahneudella on rajansa. Lunta tulee aivan vaakasuoraan enkä näe kelkkareittiä kuin tikunvälin. Ajelen hissukseen Kuivasalmen yli Itkunivalle. Olen onneksi juossut täällä moottorikelkan jäljillä joten aavistan tuiskusta rannalta kaatuneen puun hahmon. Tästä kelkkareitti kääntyy metsään ja juovattelee sähkölinjojen alta kotikylälle takaisin. Metsän suojissa tuisku ei tunnu enää niin kovalta kun lumi tarraa puihin taivaalta pudotessaan.

Päästään kotiin turvallisesti. Tyhjätään varusteet reestä takakuistin kautta sisälle. Tuvan lämpö ottaa vastaan ja nostaa punat poskille koko porukalta. Jos ulkoilmasta ei muuta hyötyä ole niin ainakin se kasvattaa ruokahalua. Kamppeita siirrellessäni ajattelen että juuri nämä ovat elämän parhaita hetkiä. Elämä ja ystävät ympärillä. Voi kun nämä tunteet voisi säilöä. Pakastaa kuten kalankin ja käyttää sitten tarvittaessa kun on jostakin muusta syystä kurjaa tai ilon puutetta.

Teen takkaan tulet. Leena ja Kirsi tekevät ruokaa ja Ahti perkaa kaloja apukeittiössä.

- Pasi !
Ahti huutaa.
- Tules nyt tänne äkkiä katsomaan !
Kävelen kodinhoitohuoneen läpi apukeittiöön.
-Mikä on ?
Komeita kaloja. Totta maar.
- Onko tämä se harri jonka sinä sait ?
Ahti kysyy ja roikottaa hopeista kalaa niskasta.
- On se. Yksi vaan tuli. Muut oli ahvenkörrejä.
-Tämä ei ole milloinkaan harria nähnytkään. Tämä on siika !
-Minä siis sain elämäni ensimmäisen siian pilkillä !
Nauran hyvilläni. Muutkin tulevat katsomaan.
- Että kun harrina reiästä nousee niin turisteille esittelyn jälkeen kotimatkalla muuttuu siiaksi.
- Selkee mutantti, Ahti toteaa ja pudistaa päätään jatkaen perkausta.

Kaikki nauravat vedet silmissä.





Lukijalle :


Totuus on irrallisia kuvia rivien välissä. On hetkiä jolloin olen kaiken ulkopuolella, olen aina ollut sellainen - pienestä pitäen. Minunkaltaiseni kykenee kertomaan muille kuvista matkan varrelta, kaikista niistä kuvista joita koskaan ei julkaista mutta myös niistä kuvista joita useimmat eivät koskaan edes näe.
Totuus on myös kierrosten välillä. Kun juostaan kuusi päivää yhtämittää on mahdollista että kuvat kapenevat asvaltin ja lenkkitossujen välimaastossa leijuviin utuisiin välähdyksiin. Ne jotka eivät kuvia näe uskovat pelkkään fyysiseen harjoitteluun ja he olisivat nykyisessä tilanteessani hädissään. Puolen vuoden juoksemattomuus ja sitten nouseva trendi kunnes kaikki muuttui taas paljon vaikeammaksi - vai muuttuiko sittenkään ?

Voin yhtä hyvin päivittää tähän perään viikon 12. vaikka se on vielä kesken. Olen senverran flunssainen että en juokse - vielä huomennakaan. Tauti tarttui jostakin mukaan Tampereen reisulla.
Terveisiä teille, te perkeleet, jotka ette pese käsiänne. Terveisiä teille jotka notkutte töissä sankareina buranan avulla arjessanne sairaana viikkotolkulla ja köhitte taudinkylväjinä menenmään sankarimyyteissänne kuivan liman virratessa edestakaisin maailmassa johon minäkin aina sillointällöin joudun osallistumaan.


VIIKKO 12.


Ma- 11 km Keminmaalla, osin reipasta - 1.02.
Ti- 9 km Rovaniemellä, kurkkukipuinen aamulenkki tietoisena siitä että tämä viikko taisi olla tässä - 1.00.
Ke - Su - Sairas, ei  harjoittelua.


yhteensä 20 km - 2 tuntia ja 2 minuuttia.


Vielä minä  näytän teille, kilometrit !



maanantai 20. maaliskuuta 2017

MITÄ SAA TEHDÄ ?

"Ahdistus viihtyy aamussa."  -Bergman

Et ole koskaan valmis. Juuri kun luulet osaavasi jotain ja herpaannut niin tulee huolella turpaan. Lukijani kysyi edellisen kirjoitukseni kommentissa olenko oppinut kokonaiskestävyydestä jotain uutta viimeisen kolmen vuoden aikana ?

Totisesti olen oppinut.

Juostuani Suomen päästä päähän 2014 olin väsynyt, sekä henkisesti että fyysisesti. Kamppailin pitkään tyhjyydentunteen kanssa ja kun saman aikaisesti juoksin kuin täi tervasssa niin tunsin että jokin on pielessä. En kuitenkaan 1000 mailin onnistumisen euforiassa oivaltanut että voisin olla sairas vaan jatkoin härkäpäisesti eteenpäin.
Vuoden 2015 alussa tutkitutin sitten sydämeni. Sydänlääkärin viesti oli karu : "Anna mennä vaan." "Pitihän tähänkin pyörään pohjat polkea." Kun noin todettiin rasitustestin päätteeksi kaltaiselleni vanhemmalle teuraalle niin sehän oli kuin punainen vaate. No minä annoin sitten mennä !
Verikokeissa näkyi tosin jo ohimenneen mykoplasman markkerit. Mutta muuten kaikki toimi. Lähdin kilpailemaan Unkariin kuudeksi päiväksi. Fiilis oli keskittynyt, alitajuntaa ei kuunneltu - saletisti nyt natsaa ! Ja jalat menivät ensimmäisenä päivänä... Taistelin ihmeissäni viiteen sataan.
Palatessani tiesin että jossakin on vikaa vieläkin. Arvelin olevani vain väsynyt kunnes pitkällisten analyysien jälkeen päädyin hammaslääkärin vastaanotolle. Bingo ! Juurihoitoa, antibioottia ja moitteet. Välivuosi ja kohti uutta. Keskustelut Kirsin kanssa ja kova tavoite jota muille ei kerrottu. Hyvin lähti kuntoutumaan. Elokuun alussa 2016 Norjassa jo tuttua ojennusta nilkoissa tunturissa ja hyviä alkavia perusmääriä. Sitten kesken matkan suruviesti isäni menehtymisestä. Kaikki loppui samantien.
Hautajaiset. Surutyötä. Nilkka ympäri tutulla kotireitillä ennen Saksan matkaa ja nivelsiteet todella huonoon kuntoon vaan ei poikki kuitenkaan. Muutto Pohjoiseen ja kaikki uusiksi ?

Rauha. Istun Kotalan olohuoneessa viskilasi kädessä kaamoksessa. Vanha ? Juoksu ? Tulevaisuus ? Kun on kaikki ja jotain silti puuttuu.

Kestävyysharjoittelun fyysinen puoli ei ole rakettitiedettä. Paljon ja riittävästi. Kaksikymmentä tuntia viikossa on jo jotakin kuin myös 500 km kuussa. Myös pitkiä lenkkejä joskus. Välillä kovempaa lyhyttä hermotuksen piristämiseksi. Lepoa ei saa unohtaa. Voimaa, myös keskivartaloon. Ruokavalio kuntoon, rasvat pois ja menoksi päivästä päivään.

Henkistä mentaaliharjoittelua. Pitkien lenkkien yhteydessä käyn läpi tunteitani. Ratkon kuvitteellisia kisassa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia. Havainnoin väsymykseni syvyyttä ja keskityn olennaiseen eli eteenpäinmenoon. Samalla opettelen pitämään tunteet kurissa. Myös onnentunteet pidetään kurissa. 
Tuloksena loputon tasaisuus ja tunne että pystyy juoksemaan lähes ikuisesti yhdessä ympäröivän kanssa.

Kärsivällisyys ultrajuoksussa tuottaa oppimistuloksia. Vähitellen oppii suhteuttamaan oman lahjakkuutensa haaveisiin ja harjoittelemalla heikkouksiaan lähestyy optimia. Optimi on työkalu voittamiseen. Joskus se riittää mutta useimmiten ei. Silti se motivoi yrittämään uudelleen.
Olen oppinut kokonaiskestävyydestä viimeisen kolmen vuoden ajalta sen että pitäisi olla jatkuvasti hereillä itsensä kehittämisessä jos aikoo saavuttaa suuria päämääriä. Omille tekemisilleen tulee helposti sokeaksi ja jos kysyy ultrajuoksun ulkopuolisilta kommenttia tekemisistään saa usein täysin vääriä vastauksia.
Kukaan sellainen ihminen, joka ei pysty irrottautumaan edes hetkeksi tavallisesta arjestaan, ei kykene antamaan enää minulle mitään kovin rakentavaa. Olen pahoillani. Ultrajuoksustani on tietyssä mielessä tullut koko elämäni mittainen matka. Minua on turha käskeä palaamaan johonkin arkeen, pelkästään töihin tai lepäämään ja harrastamaan jotakin muuta enemmän, jos kerran haluan juosta pitkälle ja kehittyä edelleen ihmisenä.
Minulla on rikkautena myös toisenlaisia ihmisiä lähelläni. Heidän parissaan saan olla oma itseni ja nimenomaan heiltä saan motivoivia kommentteja. He ymmärtävät että minä en oikeasti koskaan voi palata enää minnekään koska on käynnissä elämäni mittainen matka.

Kilpailujen tai muiden ylipitkien suoritusten jälkeen on kuitenkin oltava jotakin johon voi palata hetkiseksi. Ystävät, koti, Pohjoisen luonto, kalastus tai muut aktiviteetit antavat etäisyyttä harjoituksen jatkuviin vaatimuksiin ja luovat mahdollisuuden hengähtää hetkeksi.
Palkkatyötä en tässäkään yhteydessä edes mainitse, sehän on satiiria mitä suuremmassa määrin ja loppuu aikanaan kun oikein oivaltaa.

Vaikka kirjoitankin melko avoimesti itsestäni jätän joskus tarkentamatta asioita. Mikään kun ei sellaisenaan sovi yleistettäväksi vaan on löydettävä oma polkunsa itse. Harjoittelustani päivitän kilometrit ja käytetyn ajan. Tutkimalla joitakin julkaisemiani Garmin Connect-lenkkejäni saa käsitystä vauhdeista, vauhtien jakaantumisista ja nousumetreistä ynnä muista vaatimuksista. Ei sieltä mitään ihmeellistä löydy - päinvastoin. 53 vuottakin vaatii veronsa välillä.
Muusta elämästäni totean että jos päättäväisesti vähentää palkkatyönsä määrää ja uhraa vapautuvaa aikaa intohimolleen niin voi saavuttaa jotakin. Juoksija voi asua puulämmitteisessä mökissä vailla juoksevaa vettä. Itse esimerkiksi asun vuodesta vähintään neljä kuukautta matkailuautossa.
Viimeisen viikon aikana juoksukamoja on kuivatettu Kirsin mökin saunassa ja lenkkien jälkeen on hiet pesty ämpäristä samassa saunassa. Vesi siis menee vaan ei tule kävelemättä. Ei tähän poreammetta ja marmoria tarvita vaan yksinkertaista elämää.
Tämä kaikki on kokonaiskestävyyttä. Myös Kirsin. Me viihdymme yksinkertaisissa oloissa joten emme tarvitse paljon sitä, mikä se nyt olikaan ? Niin, aivan, rahahan se oli. Elämänvalinnat vaikuttavat varsin radikaalisti siihen mitä omalla ainutkertaisella elämällään voi tehdä. Tai niinkuin minä asian ilmaisen : mitä saa tehdä.

VIIKKO 11. HARJOITTELU

Ma- Lepo
Ti- 20 km osin maastossa - 2.12.
Ke- Erikoisharjoitus 11 km - 1.19. Umpihankea ja suopursua mutta myös monenlaista tietä.
To- 5 km verryttelyä - 34 min. Niska kipeä ja pientä virusta muutenkin.
Pe- 14 km - 1.35.
La- Aamupäivällä asvalttia 10 km - 58 min. (Ylöjärvi Elovainio)
       Iltapäivällä asvalttia 10 km - 1.06. (Kyröskoski)
Su- 15 km Onnin kanssa Nivalasssa, yksi iso mäki...- 1.34.

yhteensä 85 km eli 9 tuntia ja 18 minuuttia

Onnilla kamera kävi sunnuntaina :




Kun puhutaan ultrajuoksuharjoittelusta niin kaikille ei riitä tuo mitä edellä kirjoitin. Ymmärtääkseen asiaa nämä ihmiset tarvitsevat konkreetteja lukuja. Näissä luvuissa ei ole absoluuttista totuutta mutta missä sitten on ?

RANSKALAISIA VIIVOJA : 

 -Jos kykenet juoksemaan maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin niin todennäköisesti kykenet juoksemaan sata kilometriä ensimmäisen kerran elämässäsi tasaisella reitillä noin 12 tuntiin.

-120 km harjoittelua maratonille viikossa on jo jotakin mutta ultrajuoksussa ilman vuosikausien rutiinia se ei ehkä riitä.

-10 tuntia harjoittelua viikossa on pelleilyä. 20 tuntia kuitenkin on jo paljon varsinkin jos täytyy käydä töissä ja hoitaa perhettä.

-Jos pystyt juoksemaan 200 km viikossa harjoituksissa helposti voit kuuden päivän juoksussa onnistuessasi juosta 600 km.

-Edellisestä syntyy noin kolmella kertomisen dilemma - kokeilkaa. Esimerkiksi jos 10 km lenkki sujuu hyvin niin hyvänä päivänä onnistuu 30 km. Jos tulee monta 500 km kuukautta helposti peräkkäin niin voi olla että pystyy juoksemaan 1500 km kuukaudessa. Etenkin jos on nöyrä.

-Uskomus että vain aamulla aikaisin ilman aamupalaa tehdyt pitkät lenkit kehittävät rasvanpolttoa on käsittämätön. Usein nämä juoksijat syövät sitten koko loppupäivän kaiken tilalle jonka aamulla saivat pois. 
Rasvanpolttoa kehittävät kaikki riittävän pitkät harjoitukset jossa otetaan hitaasti kaikki energia pois elimistöstä ja jatketaan sitten vielä pari tuntia. Hitaasti.

Juoksemalla ihan itse paljon oppii itsestään paljon enemmän kuin näitä juttuja lukemalla. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

FYYSINEN PALLOKARTTA






Kirjoitan tätä matkailuautossa. Pöydällä on vanha karttapallo. Se auttaa ymmärtämään mitä jalan alle voin laittaa tässä maailmassa. Jotta tulisin ymmärretyksi edes osittain minun pitää aloittaa siitä kun lähdin liikkeelle. Vuodesta 1992 tai toisin sanoen ajasta yli 71000 kilometriä sitten.

1990-luvun alussa suomalainen kestävyysurheilu nukkui sikeästi. Se oli tuuditettu uneen suurten suomalaisten kestävyysurheilijoiden toimesta lähtien aina toisen maailmansodan jälkeisistä jälleenrakennuksen vaiheista jolloin pohja nationalismiin juurtui syvälle kansan syvien rivien keskuuteen.
Oli pitkään vallalla lapsenomainen usko että syömällä pelkästään kotiruokaa ja harjoittelemalla määrällisesti paljon syntyy mestareita. Näiden harvojen onnistuneiden mestarien niskaan sitten kasattiin kaikki, nationalismi ja sankarimyytit, mitä ikinä keksittiinkin.
Vähitellen maailma aukeni. Anaboliset steroidit, verenvaihto ja poronmaito. Vuoristoharjoittelu. Epo ja alppimajat. Ternimaito. Astmasuihkeet ja vitamiinipistokset. Hemohess ja muu keinotekoinen palauttaminen. 
Ne jotka eivät jääneet kiinni saavat elää asiansa kanssa loppuikänsä. Ne jotka jäivät - heidät mestattiin. Syntyi riisuttuja mestareita. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt miettimään olivatko yli kahdeksankymmenen lukeman hapenotossaan puhaltaneet urheilijat tasaveroisia kilpaillessaan.
Huomattiin että pitää olla tehoakin harjoittelussa. Täytyy seurata ja tutkia. Keksittiin että metsäsuomalainen harjoittelunarkomaani voi kasvojaan menettämättä turvautua psykologiseen valmennukseen. Ymmärrettiin vihdoin että ilman tiimiä jäädään ainakin kierros ellei kaksikin.
Puhuttaessa huippu-urheilusta on ymmärrettävä että se on vain ja ainoastaan kilpailua siitä kuka on sillä kilpailun hetkellä paras. On kysymys ainoastaan ja vain voittamisesta. Kaikki muu on sanahelinää.
Huippu-urheiluun ei saisi tänäkään päivänä kytkeä mitään kansallisuusaatteeseen edes etäisestikään liittyvää. Voittaja urheilee vain omista lähtökohdistaan ja vain itselleen. Voittaa itse. Voiton jälkeen edustaa toki maataan ja kiittää tukijoitaan, tiimiään ja perhettään. On esikuva syrjäkylien hiljaisille junioreille joilta aikanaan mitataan hapenoton lukemat ennenkuin haaveet toteutuvat.
Mutta ei kansallisuusaatteita. Ei sankaritarinoita. Pallo jalkojen alla on yhteinen. Kaikilla on mahdollisuus voittaa mutta pitää olla jotakin johon palata kun juhlat ovat ohitse. 
-"Ehkä otin, ehkä en."
Yhtään urheilijaa ei tulisi enää uhrata jonkin käsittämättömän isänmaan asian edessä - ne ajat menivät jo. Ihmisten tasa-arvoa kun koetellaan vieläkin riittävästi päivittäin ympäri maailman ilman urheiluakin.

Kuntouttaessani itseäni syöpätaudin jäljiltä juoksukuntoon 1990-luvun alkupuolella tutustuin erittäin tarkaan kaikkeen saatavissa olevaan tietoon huippujuoksijoiden harjoittelusta. Ymmärsin jo tuolloin että kestävyysharjoittelussa vauhtien ja tehon suhteessa on oltava hereillä jatkuvasti. Lanseerasin itselleni kolmen vauhdin ajattelun ja kokonaiskestävyyden käsitteen. Viimeksimainitussa otin henkiset ominaisuuteni ja niiden kehittämisen harjoitteluun mukaan.
Ravintovalmennukseen törmäsin ensi kerran Veikko Vallinin luennolla juostessani Teivo Stayersin riveissä. Veikon filosofia alkoi mikroaaltouunin hävittämisestä, se kun tappaa kaiken sillä valmistetun. Sitten kasvisten ja viljojen kautta välimerelliseen ravintoon. Kalaa, kanaa mutta vain hyvin vähän punaista lihaa. Palkokasveja ja pähkinöitä. Vitamiinit ja kivennäisaineet kuntoon. Palautusjuomat mukaan koville viikoille. Painonhallinta varsinkin kevyempien harjoittelujaksojen tai toipilasjaksojen aikana. Perusvalmiuksien jatkuva tason nosto. 
Tällä tiellä olen edelleen. Jossain vaiheessa joku naureskeli. Nyt olen yksi niistä seitsemästä jotka ovat kyenneet juoksemaan Suomen halki. Kukaan ei enää naura. Syöpäpotilaasta tähän on hirvittävä matka. Hirvittävän pitkä ja hirvittävän raskas. Siltikään en antaisi päivääkään pois. Hirvittävän hauskaa edelleen.
Lähellä on ollut monta kertaa. En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä juoksun tavoitteellisuuden lopettamista kuin viime vuoden lopulla. Kun muistelen tuota aikaa niin niskakarvani nousevat pystyyn. Olen kuitenkin jälleen oppinut jotain. Etenkin siitä että on oltava jotakin johon palata kun juhlat ovat ohi.

Seuraavat juhlat ovat 4. - 10.5. Unkarissa. Kuuden päivän juoksukilpailu. Lajissa jota Suomessa ei liiemmin noteerata ja jossa suuri raha ei tee tuhojaan. Ultrajuoksu. Minulle hyvin henkilökohtainen elämäntapa.
Tänään kävin lääkärissä. Tutkimusten ja verikokeiden jälkeen minut on todettu kilpailuun kykeneväksi. Päätöstä tukevat myös 2015 tehty sydämen ultratutkimus ja rasituskoe.
Ensimmäisen kerran keskustelin lääkärini kanssa kisan aikana nukkumisesta. Terveyden ehdoilla löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen. En pidä siitä että aivoni muuttuvat kukkakaaliksi. Minun tapauksessani tämä tapahtuu jos nukun vähemmän kuin 24 tuntia kuudessa päivässä yhteensä. Jätettäköön kertomatta mikä lääkärin suositus oli - enemmän kuitenkin. Jätettäköön myös kertomatta mitä olen suunnitellut. Kukkakaali kun on kesäkeiton tärkeä ainesosa.

Katsellessani Rathin fyysistä pallokarttaa vuodelta 1976 totean teille että minua ei vieläkään ole lannistettu. Sormeni kulkee pitkin pallon pintaa Helsingistä Aasiaan ja sieltä alas Australian kautta Etelä-Amerikkaan. Sormi jatkaa Pohjoisen Amerikan kautta Eurooppaan ja kiertää Nordkappin kautta takaisin rannikon pieneen kalastajakylään. 
Ensimmäisen kerran urani aikana mieleeni nousee kysymys että pystyisinkö siihen. On selvää että en pysty siihen yksin saati edes pelkästään Kirsin kanssa mutta että jaksaisinko todella kierroksen ? Juostessani Suomen halki oli alun perin selvää että pääsen perille jos pysyn terveenä ja ymmärrän että jokainen päivä on vain uusi mahdollisuus kuten se on ollut syöpäosastolta asti. Olisiko tässäkin kierroksessa kysymys siitä ?
On aina kutkuttavaa ajatella että mitäs jos ... ? Unelmien eteen on tehtävä töitä. On pantava niin sanotusti paperit vetämään. Ensin keskityn kuitenkin Unkariin ja sitten Pyssymäki Ultra Festivaaliin.
Ja olen onnellinen että minulla on aina jotakin johon voin palata kun juhlat ovat ohi.

Paatsjoen sillalta itään.


VIIKKO 10. HARJOITTELU

Ma- 13 km - 1.27.
Ti- 10 km - 1.04.
Ke- 16 km - 1.39. Paatsjoen sillan lenkki.
To- Oulussa Kempeleen rajalla 10 km - 1.04.
Pe- Ylöjärvi - Hämeenkyrö 19 km - 2.05.
La- aamulla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km.
Su- illalla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km, krapula.

Yhteensä 90 km - 9 tuntia ja 49 minuuttia.

Erittäin hyvä viikko jonka jäljiltä ruuti on jo hieman märempää. Kun kirjoitan tätä olen juossut 18 päivää putkeen ilman lepopäivää. Ja se tuntuu juuri niin hyvältä kuin sen pitää tuntuakin. Keskimäärin 13,16 km joka päivä. Suunta on oikea.