Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

KOTILIEDEN LÄMMÖSSÄ SAAMENMAALLA



Palasin kotiin Saamenmaalle Nellimiin. Tutummin teille Lappiin Nellimiin. Mutta asun Saamenmaalla. Erikoiseksi asian tekee Täyssinän rauha, vasta 1595 valtakunnanraja piirrettiin kartalle. Mutta mikä sitten on se Lappi ?

1200-luvulla ruotsin kielessä sana lapp (lappalainen) tarkoitti syrjässä asuvaa tai kaukaa erämaasta tulevaa. Saamelaiset itse eivät ole milloinkaan käyttäneet lappi-sanaa asuinpaikastaan tai olleet lappalaisia vaan he ovat saamelaisia ja asuvat Saamenmaalla.
Lappi-sanan etymologia on hieman epäselvä. Eteläsuomessa on lukuisia lappi-nimisiä paikkoja osoituksena lappalaisten asuinpaikoista. Noloksi asian tekee se että Suomi ei ole tunnustanut Saamelaisten asemaa alkuperäiskansana, Euroopan ainoana sellaisena.

"Sunkhan me mithän syrjäpuolen asukhaita ole koskhan olhet.
Son sillä lailla seki asija , että ainahan se ihmisestä ittestä kattoen kaikki muut on syrjässä."

Eli ennenkuin Aleksis Kivi ja muut alkoivat höyryämään fennomaniassaan he unohtivat juurensa. Ehkä he eivät voineet käsittää että polarisoituminen oli tapahtunut jo aikaa sitten ja kaikkien kanssa. Samojen ongelmien kanssa vääntävät saamelaiset vieläkin miettiessään kuka nykyisin on saamelainen ja kuka ei. Tarpeen tullen esi-isämme siis naivat kaikkea mikä liikkuu välittämättä kansallisuudesta. Ja niin saattaa olla vieläkin.

Alkuperäiskansana saamelaiset kuten intiaanitkin ovat olleet pilkan kohteena iät ja ajat ja täysin turhaan. Suomessa on aina pilkattu kaikkia vähemmistöjä, erilaisuutta tai niin sanotusti heikompia. Tähän takertuminen ei johda mihinkään sillä pahuutta ei tästä maailmasta pois saada.
A.V. Koskimies ja T.I. Itkonen kokosivat vuonna 1978 julkaistun kirjan nimeltä Inarinlappalaista Kansantietoutta. Kirjassa on suomeksi ja saameksi tarinoita, sananlaskuja ja vaikka mitä. Myös rivien välissä.

"Korkeampi kuin kaikki vaarat, matalampi kuin kaikki varvut ?

Polku.



Saamenmaalla eivät omenat kasva. Saimme matkan varrelta ystäviltä omenoita hillottaviksi ja mehuksi tehtäväksi. Kirsi keksi tehdä omena-sipuli hilloa lisäkkeeksi. Jos ette ole kokeilleet niin kokeilkaa - yhdistelmä on loistava.


Kuvassa olevat virsut ovat Hoka Onen Speedgoat 2. Olen nyt testannut näitä todella tyhmän näköisiä juoksujalkineita riittävästi voidakseni lausua niistä jotakin.
Kenkä on pitävä ja istuu jalassa hyvin. Vaimennusta on enemmän kuin riittävästi. Kiveniskusuojat ovat välttävät. Verrattuna aiempiin juoksemiini  Hokan maastomalleihin yritystä on oikeaan suuntaan mutta sittenkin kun nämä vie tosimiesten maastoon niin nivelsiteet ovat kovilla. Yletön pehmeys vie tuntuman eli en tykkää vaikeassa maastossa juosta näillä. Jalka on liian korkealla maanpinnasta ja pehmeys vie potkusta terän.
Kaipaan edelleen noin kymmenen vuotta vanhaa Inovn Rocliten tai Montrailin Mountain Masochistin kaltaisia hyvin vaimennettuja ja konstailemattomia maastojuoksujalkineita joilla pystyy ottamaan ilmalennon jälkeisen riskin alustaan alamäessä tai kalliokiipeilemään. Näissä välipohja säästää jalkaa, tuntuma alustaan on kokoaikainen ja kengän keskiosa mahdollistaa suuntavakaan etenemisen.
Seuraava sika säkissä on sitten La Sportiva. Tosin työttömän on mietittävä mitä ostaa mutta vastapainoksi onkin sitten runsain mitoin aikaa - vaikka juosta.
 

Juoksu ei ole kulkenut tällä viikolla erityisen hyvin. Olen toki matkustanut mutta suurin syy on yleisväsymys. Tämä lähtee perusharjoittelemalla kevyesti ja tietenkin lepäämällä mutta ei pelkällä levolla. Siirryn maastosta osittain takaisin tielle tähtäimessä Unkarin ensikevään kuudenpäivän juoksu.
Ihminen on kokonaisuus ja kotiinpaluu Puffin mutta etenkin yrityksen lopettamisen jäljiltä tuo esiin tarpeen hengähtää hetken. Muutokset kuormittavat henkisesti ainakin alitajuisesti vaikka oloni onkin seesteisen helpottunut. En siis koe työttömänä olemista mitenkään masentavaksi, olenhan julkisesti kritisoinut jo vuosien ajan maamme luterilaista työnteon kulttuuria ja työsidonnaisuutta. 
Sitäpaitsi useimmat ystävistäni pyrkivät vähentämään työmääräänsä, irtisanoutuvat tai harkitsevat kevyemmin ottamista ainakin tulevaisuudessa mikä onkin viisasta koska olemme täällä vain kerran.

Kuvat tämän kappaleen kahtapuolta ovat Palo-Pyhävaaran takaa isojenpoikien umpimetsästä. Alakuvasta joku saattaa oivaltaa jotakin myös jyrkkyydestä ja polkuahan ei ole ollenkaan rinteessä.




VIIKKO 41.

Ma-Ti-Lepo
Ke-10 km - 1.06.
To-Lepo
Pe- 8,3 km - 1.01.
La-Lepo
Su-10 km - 1.19.

28,5 km - 3 tuntia ja 27 minuuttia - 739 m vertikaalista nousua.
Tarkemmin Stravasta tai Garmin Connectista; linkit blogin oikeassa ylänurkassa.

SYYSKUUN SUMMAUS

304 km - 46 tuntia - 3823 m vertikaalista nousua.

Loppuun erityiskiitokset Nivalan Keijolle oivallisesta vinkistä kaapia leivinuunin hiilet pesäluukun eteen loppuunpalamaan. Todellakin toimii eli pesään ei jää juurikaan muuta kuin hitunen tuhkaa. Aina on uutta opittavaa !


tiistai 10. lokakuuta 2017

SILKKIÄ

Nivalan PUFFIN jälkeen sain monenlaista palautetta monesta muustakin asiasta kuin pelkästä juoksemisesta ja olen palautteesta kiitollinen kaikin osin. Kuitenkin ihmisyksilön kyky käsitellä lyhyessä ajassa vastaanotettua suuren informaation määrää on rajallinen, etenkin vielä niin että informaatio jäsentyisi edes alkeellisen tolkun tasolle.
Kilpailujen jälkeen olen perinteisesti viettänyt hiljaiseloa ja yrittänyt palautumisen ohella ymmärtää niitä positiivisia vaikutuksia jotka itsensä likoon laittamisen jälkeen ovat siellä jossain väsymyksen ja muun sameuden alla. Tällä kertaa paskan määrä yrityksen lopettamisen vaatimien toimenpiteiden myötä kohosi sfääreihin, joten olen antanut olla - Let It Be, Let It Be, There is Answer...

Menneen kahden viikon aikana olen tavannut ystäviäni livenä ja istunut heidän seurassaan mukavia aikoja. Ohessa olen vääntänyt byrokratian rattaissa viimeisiäni päästäkseni siviiliin eli lopettaakseni yritykseni. Statuksen vaihto yrittäjästä työttömäksi työnhakijaksi näyttää onnistuvan. Henkisesti olo on mitä upein ja huomattavan kevyt. En todellakaan kaipaa yrittämisen nurjia puolia yhtään. Päällimmäiseksi jäivät mukavat hetket oman työn eli omien asiakkaiden parissa. En kadu mitään, mutta ihmettelen todennäköisesti vielä vuosien jälkeen sitä miten jaksoin niinkin yksituumaisten ja kusipäisten ihmisten yhteisössä näinkin hyvin.

Eräiden henkilöiden innostus asiasta nimeltä polkujuoksu on liikuttava. Ihmiset ovat kautta aikain juosseet metsässä ja fiksuimmat heistä ovat käyttäneet etenemisensä tueksi siellä valmiina olevia polkuja, joten ihan uudesta asiasta ei ole kysymys. 
Jos on seurannut ultraskeneä edes reilun kymmenen vuotta niin tilastoista löytyy takavuosilta niin Jari Tompon kuin Raine Koivumäen nimi esimerkiksi Ursvik Ultran tulosluetteloista ja vieläpä varsin hyvillä tuloksilla. Mutaan on siis käyty uppoamassa ennenkin ja niinkuin PUF kuten ei Ursvik Ultrakaan ole kumpikaan mitään Pirkan hölkkää vaan todellisia maastojuoksuja polkuihin tukeutuen. Kaupanpäälle osallistumisesta saa helvetilliset olosuhteet rämpimiseeen ja tietenkin suorittamisen jälkeisen hyvän mielen kipeine jalkoineen tai sitten ei.

Harjoittelin PUFFIIN myös varsin paljon Nellimin poluttomissa erämaissa niin sanotusti koskemattomassa luonnossa juosten. Keräsin luonnollisella tavalla jalkoihin voimaa vertikaalisen nousun muodossa sekä suoperäisessä alustassa tarpoen. Totean vielä viimeisen kerran että onnistuin kaikessa muussa paitsi harjoittelun kokonaismäärässä. Yksinkertaisesti PUF olisi vaatinut kolmeen kierrokseen kohdaltani pidemmän täsmäharjoittelun mutta minulla ei siihen ollut mahdollisuuksia kotihommien ja kevään Unkarin juoksun palautumisen ohessa.

Kaikkea edelläkerrrottua tukee viikkojen 39 - 40 tunnelmat. Juoksin hyviä lenkkejä hyvällä mielellä uusilla Hokan Speedgoat kakkosilla mutta viimeisen sunnuntain 11 kilometrin lenkin tein Salomonin uudemmilla Fellraisereillani ja sain vaihteeksi vasemman jalan jalkapöydän kipeäksi. 
Vanha on siis vanha ja joskus myös vanhempi teuras. Olen aina kehottanut nuorempia harjoittelemaan rohkeasti kisojen jälkeen mikäli aikovat kehittyä ja niin teen myös itsekin ihan esimerkiksi JOS koen että harjoitus tarttuu tai palvelee tavoitteitani. 
Näistä nuoremmista käyvät esimerkeiksi Marko Mattila ja Onni Vähäaho joille molemmille riittää että hiukan käy nojailemassa ovenpieliin kotona harjoitusten välillä - valitettavasti minulle se ei ihan riitä ja nautin siitä suunnattomasti sillä muistot joita kannan kehossani monien ultrataistelujen jäljiltä ovat niitä mitä ei voi kopioida eikä ostaa mistään. Ne ovat minun elämäni silkkiä.

VIIKOT 39. ja 40.

Ma-La- Lepoa kisan jälkeen ja vasemman nilkan parantelua
Su- 6 km- 44.46

Ma- 10,9 km- 1.10
Ti- 16,5 km - 1.55
Ke-To- Lepo
Pe- 12 km- 1.34
La- Lepo
Su- 11 km- 1.20

Yhteensä kaksi viikkoa 56,5 km - 6 tuntia ja 44 minuuttia - vertikaalia 1108 metriä
Tarkemmat speksit harjoittelustani Stravasta tai Garmin Connectista karttoineen.





perjantai 29. syyskuuta 2017

ELÄMÄ JATKUU KUTEN JUOKSUKIN

Tämä ei ole varsinainen kisaraportti PUF-Nivala 2017- 171 km - Suomen pisimmästä polkujuoksusta vaan kertomus siitä millä mielellä kilpailuun tulin, mitä siellä koin ja mitä sen jälkeen tapahtui.

Kotiuduin kevään 2017 Unkarin kuuden päivän maailmanmestaruuskilpailusta väsyneenä mutta erittäin terveenä ja tyytyväisenä. Olin vaikeiden vaiheiden jälkeen lähes olemattomalla harjoittelulla juossut hyvän tuloksen ja mikä tärkeintä : olin kyennyt löytämään juoksemisen vapauden taas monen vuoden pakon jälkeen.
Kesällä teimme Kirsin kanssa Lapin lyhyessä mutta valoisassa kesässä pitkää päivää saadaksemme tietyt maalaus- ja rakennus- ynnä järjestelyurakat kotona Nellimissä sekä mökillä Talvituvalla tehtyä. Onneksi ystävät auttoivat mutta paljon jäi omillekin käsille puurrettavaa.
Aloin pikkuhiljaa kesän edetessä harjoitella tähtäimessä juosta 171 kilometriä Nivalan PUF- kilpailussa. Ihmeekseni kunto alkoi kohota nopeasti ja kotivaarojen vertikaali teki vanhemmalle teuraalle ihmeitä. Aloin pelätä että ajaudun totutusti ylikuntoon ja homma loppuu kesken kaiken kuten viime vuosina usein on tapahtunut mutta nyt ei loppunut. 
Vuoden 2014 Tuhannen Mailin jälkeen koin ensikerran taas kuinka harjoitus tarttuu, lihasmassa kasvaa ja vauhti kasvaa. Tuntemukset olivat niin järisyttäviä että oli pakko kaivaa sykemittari kaapista esiin ja katsoa onko tunne suhteessa vauhtiin ja siihen mitä kehossa tapahtuu kohdallaan - ja se oli !
Henkinen keskittyminen kilpailuun häiriytyi ensimmäisen kerran heinäkuussa kun toinen työntekijäni irtisanoutui varsin tylysti ja varoittamatta. Ymmärrän toki että ihmiset väsyvät ja kun en mitenkään kyennyt löytämään korvaavaa henkilökuntaa niin yritykseni toimi vajaateholla ja jatkoin harjoittelua ja normaalia elämääni kohti kilpailua. 
Taustalle jäi kuitenkin pyörimään ajatus koko yrityksen alasajamisesta koska taksilaki muuttuisi 2018 kesällä eikä toinenkaan kuljettajani ollut innokas jatkamaan yrittäjänä. Aloin saada tarpeekseni koko yrittäjänä olemisesta, 17 vuoden ura laskunmaksajana alkoi riittämään. 
Henkisesti ymmärsin kesän aikana että olin ajautunut sivuun vaistonvaraisesta ja vapaasta harjoittelusta viimeisen yli kahden vuoden aikana. Synnyin käytännössä juoksijana uudelleen viimeisten kuukausien aikana ennen kilpailua mutta kokemukseni nojalla osasin odottaa vaikeksia koska pohja on vaikeiden vuosien aikana kaventunut. Omaan tapaani lähdin rohkeasti ja täynnä itseluottamusta kohti Iso-Sydänmaan pahamaineista reittiä.

Ystäväni Keijo Nivala eli Hietapuolen Bekele oli todennut että kukaan ei pääse kilpailussa maaliin. Otin tämän lausunnon positiivisena, kokeneen juoksijan ja reitin tuntijan varoituksena. En missään vaihessa pitänyt Keijon lausumaa dissauksena ketään enkä kenenkään yritystä kohtaan. Keijo kun on varsin nopea tasamaalla ja ymmärtää kaltaistani vanhenevaa juoksijaa silloin kun puhutaan elastisuuden häviämisestä ja siirtymisestä tasaiselta kilpailualustalta poluille.

Iso-Sydänmaan vaellusreitti on 57 kilometrin trapetsi. Pitkospuita, kiviä, juuria, ojia, mutaa ja soita. Märkä ja lähes tasainen kiemura imee voimat kulkijaltaan salakavalasti. Reitti on petollisen hidas eikä anna armoa jos tekee virheitä tai on ylimielinen. Kukaan ei aiemmin ollut kiertänyt reittiä kahdesti peräkkäin juosten saati sitten kolmasti.

Viisi lähti yrittämään - kukaan ei päässyt kolmea kierrosta. Taika siis säilyi eikä Suomen Barkleyn-titteli ole turha !
Kilpailussa Jouni Knuuti ja minä kiersimme kaksi kierrosta ja lopetimme sitten molemmat koska ei ollut enää mitään annettavaa. Jouni oli minua hieman nopeampi. Onni Vähäaho - reitin sielu ja kisan primus motor - haettiin autolla reitiltä pois hiukan ennen toisen kierroksen loppua. Veli-Matti Anttila kiersi flunssan jälkitilassa viisaasti vain yhden kierroksen ja Tuomas Remes nautti 20 km.

En yksinkertaisesti pystynyt lähtemään kolmannelle kierrokselle. Reitti oli sahannut jalkalihaksista voiman pois ja oikea nilkka oli vääntynyt edestä ja oli turhan kipeä.
Alussa en halunnut päästää Onnia liian kauas karkuun mutta vaikka olisin aloittanut rauhallisemmin niin en usko että jalkani olisivat kestäneet sittenkään. Siksi kipeäjalkainen olen ollut kilpailun jälkeen ja oikea nilkka on turvonnut päivittäin enemmän ja vähemmän.

Juostuani ensimmäisen kierroksen huolsin itseni huolella ja painuin toiselle kierrokselle hyvävoimaisena otsalamppu päässä. Pimeän tultua kulku hidastui ja polun syvyysarviointi sekä märkien paikkojen kiertäminen tuli vaikeammaksi.
Jossakin 90 kilometrin jälkeen alkoivat ensimmäiset merkit todellisesta väsymyksestä näkyä. Kilpailuni viimeiseen kolmeen kilometriin käytin yli tunnin välillä polviin nojaten - kaikki oli annettu.
Kilpailun aikana nautin nestettä juomarepustani sekä tankkasin energiaa geeleillä, patukoilla ja voileivillä sekä kahden huoltopisteen tarjonnalla. Kaikki tankattu energia meni perille eikä vatsavaivoja ollut. Ainoastaan selkä oli yökierroksella hieman jäykkä. 
Salomonin Felraiser kengät toimivat pidon osalta hyvin, vaimennusta olisi saanut olla enemmän. Märkänähän kengät ja sukat olivat koko kilpailun ajan. 
Marko Mattila juoksi UTMB:n Hokan Speedgoat 2 kengillä ja kehui niitä. Aionkin testata huolella olisiko Speedgoat kakkosesta kisakengäksi ensi vuoden PUF- kisaan. Muuten kisa ei ihmeitä juoksurepun tai liivin lisäksi vaadi, tietenkin hyvän otsavalon.







Kilpailu oli erittäin hienosti järjestetty enkä löydä moitteen sijaa mistään osa-alueesta. Lisäksi kaikki järjestäjät puhalsivat yhteen hiileen ja loivat tapahtumaan ainutlaatuisen hengen ja tunnelman. Minä olen ollut urallani sadoissa tapahtumissa ja tämä oli yksi parhaiden joukossa. Kiitokset kaikille !

Olenko sitten pettynyt ? En ole. Sanoin Nivalan kaupunginjohtajalle, että jos on riittävän hyvä niin voi tehdä mitä haluaa. Tämä saatettiin tulkita pullisteluksi mutta sanoma on aivan toinen. On harjoiteltava paljon ja nöyrästi tullakseen hyväksi. Kun on riittävän hyvä, kuten minä, voi sitten rehellisesti myöntää että ei pysty parempaan ja jättää viimeinen kierros ensi kertaan.

Kilpailu järjestetään ensi vuonna uudelleen. Aion epäilyksettä osallistua ja yrittää omalta osaltani murtaa Iso-Sydänmaan taian kolmesta juoksemattomasta kierroksesta. 

Reitin kiertäminen on jaksamisen trapetsilla juoksua koko ajan. Yöllä kurjet ja joutsenet konsertoivat ja hirvi ryskää pimeässä polun vieressä. Juoksija on yksin taivalluksensa kanssa, rämpii menemään sumussa ja oivaltaa jossain vaiheessa olevansa yhtä luonnon kanssa joka ei anna tuumaakaan ilmaiseksi. 
Polun kivet ja kannot hakkaavat jalkoja. Märkä muta imee voimat ja suon ylityksessä pulssi kohoaa taivaisiin. Hiki virtaa ja energiaa kuluu hirvittävästi. Kaiken taustalla soi hiljaisen Iso-Sydänmaan kutsu : tule tule poika niin tanssitaan ! 

Ja minähän tulen. Ensi vuonna taas tavataan !

Garminin data kilpailustani





Kisavideo 19 minuuttia,  ei näy puhelimella mutta tietokoneella kylläkin. 

Usein kysytään mitä heti juoksun jälkeen tapahtuu. Tämä seuraava on hyvin henkilökohtainen kuva. Kirsi on passannut minulle aterian lämpöiseen pukuhuoneeseen ja syödessäni käyn väsyneessä mielessäni läpi mitä tapahtui 22 viimeisen tunnin aikana - miksi en pystynyt kolmeen kierrokseen vaikka aikaa olisi 36 tunnin aikarajaan ollut ruhtinaallisesti.



Juoksun jälkeen lepäsimme Pyssymäellä kilpailupaikalla yhden yön ja matkustimme sitten Tampere - Hämeenkyrö akselille tapaamaan tuttuja ja sukulaisia.

Syy siihen, että kirjoitan kisasta vasta nyt on yritykseni alasajoprosessissa. Viime päivät ovat olleet hektisiä ultrasta väsyneelle yrittäjälle. 
Kun kirjoitan tätä niin 17 vuoden yrittäjän taival on päättynyt. Olo on käsittämättömän kevyt. Olen palauttanut taksin liikenneluvan Pirkanmaan Ely-keskukseen ja sanonut kaikki yritykseeni liittyvät sopimukset irti Tampereen Aluetaksin kanssa. Taksiautosta on laitteet purettu pois ja realisointiin on ryhdytty. 
Olen käynyt tunnin kehityskeskustelun Aluetaksin toimitusjohtajan Helvi Liukkaalan kanssa enkä kadehdi hänen osaansa tulevaisuudessa. En myöskään kadehdi niiden monien entisten työkaverien osaa, joista vaan on kiva ajella autolla kaupungissa, mutta vapaasta bisneksestä ja sen pelisäännöistä he eivät ymmärrä juuri mitään johtuen elämän kaventumisesta penkin ja ratin väliin.
Itse pidin Kovasen tapausta ja muita pohjoismaisten ja globaalien toimijoiden viestejä alalle tulosta niin merkittävinä että taistelu tuulimyllyjä vastaan alihankkijana ei enää innostanut. Etenkin kun päivässä on vain 24 tuntia ja sen voi käyttää laadukkaamminkin kuin autossa istuen.

Elämä jatkuu kuten juoksukin. Ilmottaudun työttömäksi työnhakijaksi lokakuun alusta. Seuraavien vuosien aikana kouluttaudun eräoppaaksi, mieluummin Inarissa Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Ja matka jatkuu.

Iso-Sydänmaan taikaa.
Nilkkaa parantelemassa Hämeenkyrössä tulilla.

LISÄÄ INFOA KILPAILUSTANI :

Onnin blogi

Kisan sivut

Tulokset

VIIKKO 38.

Ma- 8,1 km - 56.02
Ti- lepo/kävelyä 6,5 km
Ke- 14 km - 1.41
To- Pe- lepo
La- PUF 114 km - 22,27
Su- lepo

yhteensä 139,2 km - 25 tuntia ja 4 minuuttia - vertikaalia vain 927 metriä

 Rohkeus edetä kohti unelmia syntyy harjoittelusta ja sydämellisistä ihmisistä ympärilläsi jotka uskovat sinuun. - Pasi Koskisen ajatus nuotiolla Kirsinrannassa

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

KAIKEN TARKOITUS




On viisi täyttä päivää seuraavaan starttiini.

PUF 2017 - Suomen pisin polkujuoksukilpailu Nivalassa - 171 km.

Moni lukija odottaa minun nyt kertovan ennakkotunnelmista kohti kilpailua. En kuitenkaan kerro mitään tällä kertaa.
Tämä johtuu siitä että minulle on kerrottu Nivalassa sanotun että kukaan ei pääse maalin asti tuossa kisassa. Vaikka koenkin olevani erittäin tervetullut kilpailemaan Nivalaan niin edelläkerrottu muuttaa väkisinkin tulokulmaani kilpailuun. Varsinkin kun jo aiemmin kesällä olen kommentoinut reittiä ja kilpailun vaatimuksia blogissani. Palataan asiaan sitten kun kilpailu on juostu.

Kilpailun seuranta tästä

---

Tällä viikolla minua on haastateltu Caravan-lehteen matkailuautoa käyttävänä ultrajuoksijana ja samalla esitellään ultrajuoksua lyhyesti ja yleisesti. Usein minulta kysytään mikä on kaiken juoksemisen tarkoitus - tulokset vai ennätykset ? 
Vastaan aivan kuten Pablo Vigil juostessaan Kilian Jornetin kanssa vuorilla : ennätykset ja tulokset - kuka niitä muistaa tai niistä piittaa, kaiken tarkoituksena on olla esimerkkinä nuoremmille ultrajuoksijoille, jotta he voisivat vapauttaa itsensä kohti unelmiaan.

---

Autojen katsastusmies joutuu jatkuvasti työssään kokemaan, että useimmilla asiakkailla on isompi kulli kuin hänellä itsellään - mös naispuolisilla. 
Niinpä sunnuntain ratoksi vaihdoin Hiaceeni kallistuksenvakaajan molemmat pystytangot, tarkistin oikean etuvalon suuntauksen eri korkeussäädöillä ja vaihdoin myös polttoainesuodattimen kun sen mukavasti lokasuojan kautta saa tehtyä samalla kun etupyörät ovat irti.
Viimevuonna katsastusmies oli edesmenneelle isälleni todennut, että etuvalon polttimon kiinnitys on väärä. Tarkistin viime syksynä kiinnityksen enkä havainnut siinä vikaa. Tänävuonna "vika" oli vaihtunut koko umpion vääräksi asennoksi...
245000 kilometriä nielleen Hiacen etuvakaajan tankojen vaihdattamisen tulkitsen vittuiluksi. Varsinkin kun niistä itse en vääntämällä väljää saatikka kolinaa havainnut. Auto toki läpäisi katsastuksen mutta edellämainitut "viat" saivat korjauskehoituksen.
Matkailuautossammekin on joka toinen vuosi havaittu nivelissä narinaa ja joka toinen vuosi ei, vaikka en ole sille muuta tehnyt kuin perushuoltanut. 
Kaikenlaista narinaa sitä joutuu kuuntelemaan elämässään - niin ihmisenä kuin urheilijanakin.


VIIKKO 37.

Ma- 8 km- 0:49
Ti- 9 km- 1:10
Ke- 11,2 km- 1:40
To- Lepo
Pe- 15,5 km- 1:41
La- Lepo
Su- 8 km- 0:52

Yhteensä 51,8 km - 6:12 - vertikaalia 1107 metriä

Tarkemmat tiedot karttoineen Garmin Connectista tai vielä paremmin Stravasta, linkit blogin yläkulmassa oikealla palkissa.

Alla kuvia lenkiltä Tsarmitunturin erämaasta. Tai Sarmista niin kuin me täällä sanomme. Huipulla oli keskiviikkona sumua.





LOPPUUN PERSPEKTIIVIÄ SIIHEN MITÄ VOI JUOSTEN TEHDÄ JA ETENKIN MINKÄLAISISSA OLOSUHTEISSA, UISGE BEATHA...


tiistai 12. syyskuuta 2017

VAPAUS ON MAHDOLLISUUS

Kirjoitan tätä tiistaina. Olen palannut peruslenkiltä, juuri sellaiselta lenkiltä joka ei ensitarkastelussa näytä oikein miltään - 9km - 203 nousumetriä - keskivauhti 7:47. Ei juuri mitään. Mutta :

"Vapaus on muistoista irrottautumista. Vapaus on sitä että päästää oman unelmansa valloilleen."
-Hennig Mankel minusta parhaassa kirjassaan Ajan rannalla

On hetkiä jolloin vielä yli 70.000 kilometrin jälkeen löytää itsestään uusia totuuksia. Juoksijan vapaus on myös rohkeutta juosta juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Juuri niin hiljaa tai kovaa, tai juuri niin vaikeassa maastossa tai tasaisella, kunhan se perustuu omaan tuntemukseen - toisella tavalla sanottuna : omiin tunteisiin.

Soitin eilen Onnille. Kerroin avoimesti ongelmastani, joka on seurannut minua kuuliaisesti aina vuoden 2014 tuhannen mailin päättymisestä asti. Tuon puhelinkeskustelun aikana Onni kysyi yhden kysymyksen joka avasi minut ajattelemaan ongelmaani toisin. Onni on tällä hetkellä juuri se minua lähinnä oleva ultrajuoksija jonka kanssa jaan nämä vaikeimmat kysymykset. 
Onnilla on maaginen kyky kysyä tyhmiä kysymyksiä. Tämä ei tarkoita että Onni olisi tyhmä vaan päinvastoin. Hän on nuorempi kuin minä, avoimempi, sopivan analyyttinen etenkin kun huomioidaan hänen kokemuksensa ultrajuoksusta sekä hän omaa perspektiiviä yleisurheilutaustansa kautta niihin harjoittelua koskeviin asioihin, joita ei voi ollenkaan soveltaa ultrajuoksuun.

Kauan sitten aloitin juosta koska itse juoksu tuntui hyvältä. Hyvältä tuntui myös juoksun jälkeen ja pidin myös maisemasta minne juosten nopeammin pääsin. Jossain vaiheessa joku kysyi minulta aionko osallistua hölkkiin. 
Siihen aikaan juoksutapahtumia kutsuttiin hölkiksi. Sana on siis hölkkä ja se joka hölkkää hölkkiä riittävästi numerolappu rinnassa muuttuu nylkyksi. Tämä ihan selvennykseksi nuoremmalle sukupolvelle.
Jokatapauksessa noihin aikoihin kuulin sanan harjoittelu ensi kerran. Siis juoksemiselle piti olla jokin syy - ehkä noina aikoina ei ihminen tehnyt tai uskaltanut tehdä mitään ilman syytä, ei ainakaan mitään turhaa, hyödytöntä tai erilaista. Elimme siis tahraisen seitsemänkymmentälukumme loppua eikä kukaan ollut vielä maannut futonilla puhuen kännykkään.
Aloin juosta enemmän. Osallistuin hölkkiin ja maratoneihin. Opettelin harjoittelemaan kuten oli hyväksi havaittu ja kehittäväksi todettu. Aloin tähdätä tuloksiin, halusin kehittyä paremmaksi.

Onnistuin mutta unohdin itseni.

Parhaat tulokseni ja kokemukseni olen saanut juoksemalla vapaasti ilman harjoitussuunnitelmaa. Ilman pakkoa tai määrän tai tehon ennalta suunnitelmaan kirjoitettua vaatimusta. Vaistonvaraisesti.

Itseni muistaen. Ilon vapaudesta säilyttäen.

"Harjoitteluni perustuu tuntemuksiini (tunteisiini), toisin sanoen haluun kiivetä vuorelle tai löytää laakso. Harjoittelu on itsessään tavoite eikä se saisi olla vaatimus päästä kilpailukuntoon.
Tämä ei ole harjoitussuunnitelma, jota sinä voit seurata. Jokaisella meistä on erilaisia fyysisiä ominaisuuksia, kykyjä ja motivaatiota, ja siksi harjoittelun on sopeuduttava näihin. "
-Killian Jornet Burgada, suomennos Killianin blogista Pasi Koskinen

SIIS HARJOITTELUN ON SOPEUDUTTAVA - EI HARJOITTELIJAN !!!

Harjoitellessaan sopeutuu automaattisesti jos harjoittelun tekee oikein. Jos tekee väärin syntyy jatkuvasti huonoja tuloksia, jatkuvaa väsymystä ja negatiivisuuden tunteita. Vammoja ja leikkauksia sekä lopulta liike loppuu. 
Ei siis enää kehitytä ? Millä mittarilla kehitystä mitataan ? Pelkän tulosparannuksen muodossa vai olisiko jotakin muutakin ?

Minun ongelmani vuoden 2014 jälkeen on ollut että kun olen harjoitellut kuukauden kurinalaisesti ja suuremmilla, niin sanotuilla kehittävillä määrillä, niin muutos negatiivisuuteen on alkanut.
Negatiivisuus ilmenee vastenmielisyytenä juoksua kohtaan. Olen kärsinyt jopa fyysisistä oireista kuten pahoinvoinnista ja päänsäryistä tai loputtomasta väsymyksestä joka ei nukkumalla lopu.
Samaan aikaan muu elämäni ja terveyteni on ollut joitakin poikkeuksia lukuunottamatta balanssissa. Minut on testattu lääketieteen keinoin ja hyväkuntoiseksi havaittu. Muusta elämästäni olen saanut läheisiltäni objektiivista palautetta ja myös kannustusta harjoitteluun siten kun itse haluan.

Jälkeenpäin olen usein tehnyt vertailuja tai analyysejä. Esimerkiksi viime vuonna juoksin Norjassa 137 km viikon jossa tuli hieman yli 4500 metriä vertikaalista nousua. Tänävuonna riitti 100 km ja 3116 metriä, joten niin sanotusta datasta ei minulla ole puutetta jolloin omaan tekemiseensä ei sokeudu.

Mutta kun sokeutuu silti. Unohtaa itsensä ja juoksijan vapauden. Ihminen on kokonaisuus, joka kehittyäkseen tarvitsee kokonaisvaltaista mahdollisuutta sopeutua. Omia heikkouksiaan voi kehittää vain antamalla mahdollisuus itselle kasvuun. Ultrajuoksussa tämä tarkoittaa omien rajojen ymmärtämistä ja kokemusperäisen, itselle itsestä kerätyn tiedon jalostamista. On myönnettävä olosuhteiden ja eri oman elämän ajanjaksojen vaatimukset ja sopeutettava elämäntapa niihin.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon valinnan vapaudesta koska ympärilläni on monta lahjakasta nuorempaa ultraurheilijaa, jotka kehittävät ultrajuoksuaan ja koko elämäänsä haluamiinsa suuntiin. Oma tilanteenikin on parempi kuin vuosiin. On aikaa ja mahdollisuuksia kehittää ultrajuoksuani eli elämäntapaani haluamaani suuntaan. Vapaus on mahdollisuus ja minun tapauksessani ultrajuoksu on osa elämäntapaani mutta vain osa.

Kiitos Onni ! 



sunnuntai 10. syyskuuta 2017

IVALO SARJAN 6. OSA - HILJAISUUS

Muuttaessamme todelliseen Pohjoiseen, Inarin Lapin Nellimin kylään, oli meillä Kirsin kanssa kristallinkirkkaana tiedossa, että täällä pärjäävät vain ne jotka ovat itsensä ja ympäröivän luonnon kanssa sopusoinnussa. Vuosi on kulunut ja hetkeäkään emme ole katuneet. Kirjoittaessani tätä varmistin edellisen lauseen paikkansapitävyyden Kirsin osalta. Hän mietti hetken ja sanoi että ei, ei ole kaduttanut. Jatkoi sitten että kampaajalle ei tosin pääse yhtä helposti kuin etelässä ja nauraa kihersi sydämellisesti päälle.

Kävin viikolla keskiviikkona hammaslääkärissä ja perjantaina hammaspuhdistuksessa. Tämä tarkoitti että ajoin Ivaloon menneellä viikolla poikkeuksellisesti kaksi kertaa - yhteensä 168 km. Muita palveluita kun kotikylässä kirjastoauton, erähotellin ja vierailevan terveydenhoitajan lisäksi ei ole. Keskimäärin käymme kerran viikossa Ivalossa kaupassa ja liitämme tähän käyntiin muut asiat soveltuvin osin.
Käydessäni perjantain käynnillä kaupassa ihmettelin levotonta oloani. Suuhygienisti oli kehunut kotihoitoni tasoa ja muutenkin olin normaalin rentoutuneessa tilassa mutta jokin pyrki esiin pinnan alta. Vasta ajellessani kotiin keksin sen yhtäkkiä katsellessani tuttuja Nellimintien erämaisemia ja poroja Vellivaaran rinteellä - hiljaisuus oli Ivalosta puuttunut kokonaan.

Asuimme etelässä haja-asutusalueella mutta sinne tuli sekä valtatie kolmosen liikennekohinoita että valosaastetta lähikaupungeista. Nellim on pääosin vaiti. Läsnä ovat vain luonnon omat äänet ja luonnon vuosittaisen kierron valot, kesällä yötön yö ja talvella mystinen sinisyys. Vain lumettoman ajan alku on tummaa mutta ei mustaa kuraa kuten etelässä vaan Pohjoisen tuulen raikastamaa, talveen nukahtavan luonnon pakkasen kajoa.

Hiljaisuus on katoava luonnonvara maailmasta. Täällä olevaa hiljaisuutta myydään ulkomaille, josta seurauksena on moottorikelkan pärinää ja nuotiolla palelevia turisteja. Kaira on kuitenkin siksi laaja että häiriötä ei synny. Oma lukunsa on revontuliturismi. Nellimissäkin hotellilla on igluja, joihin majoittuvat matkailijat saavat ihastella taivaan tulia. Itse suosin revontulten tarkkailua ulkona, jossa ne voi myös kuulla. Luitte aivan oikein - ne voi todellakin oikeanlaisella säällä kuulla.

Luonnossa voi yleensäkin kuulla mitä erikoisempia asioita jos pysähtyy kuuntelemaan tai ylipäätään kykenee rauhoittumaan kaikesta siitä hermoja kiristävästä kiireen hälinästä mitä elämä suurissa asutuskeskuksissa tarjoaa. Meillä kotona, mutta etenkin mökillä, on jatkuvasti läsnä vain yksi ääni : veden solina. Kotona Nellimjoki virtaa vaihtelevalla intensiteetillä kotirannan ohi Inariin, yleensä ääni on vaimeaa kohinaa. Mökillä Talvituvalla kosken kohina on erilaista riippuen mistä kohtaa tonttia sitä kuuntelee. Joko se hallitsee kohinallaan tai jää taustalle enemmän solisevana. Molemmissa joissa äänen taso ja taajuus riippuu olennaisesti veden määrästä.
Sanotaan että hiljaisuutta voi kuunnella. Tämän voi yleensä tulkita hiljaisuuden etsimiseksi. Luonto harvoin on täysin vaiti, jos muu ei muistuta kuolevaisuudesta niin ainakin korvia kiertävä tuuli. Kun hiljaisuuteen tottuu voi kyetä erottamaan jopa hiljaisuuden eri tasoja. Tämä kuulostaa pelottavalta sille, joka ei uskalla edes kokeilla onko maailmassa muutakin kuin pelkkää keinotekoista kohinaa.
Näin syksyllä luonto alkaa hiljentyä. Metsissä voi kuulla putoavien lehtien havinan lisäksi kuukkelien tirskahduksia tai porohirvaiden puhinoita. Joku satunnainen tiainen jossain oksiston suojissa hakee talvenvaraa sirauttaen vaimeasti . Vesi virtaa uomissaan solisten ja suon ylittävän hirven sorkista kuuluu turpeen moiskahduksia. Lompololla vesilintupoikue tekee viimeisiä lentoharjoituksia vedenpintaa räpsytellen ja kaiken kruunaa kuikan surumielinen nyyhkäisy.  

Juostessani vaaroilla ilman ennakkosuunnitelmaa siirryn automaattisesti vaistonvaraiseen liikkumiseen. Tarkkailen ympäröivää. Valtava maakotka liitelee äänettömästi taivaalla, puiden oksilla on naavaa. Pystysuoran pahdan nousussa polveni kastuvat ja upotan sormeni paksuun, vihreään sammaleeseen ponnistellessani nousumetrejä ylöspäin. 
Askel toisensa jälkeen taittuu kunnes huipulla herään kuuntelemaan. Pysähdyn ja hengityksen tasaannuttua kuulen vain sydämeni lyönnit ja sitten nekin painuvat taustalle. On täysin hiljaista ja juuri sillä hetkellä tavoitan itseni ja oman sopusointuni luonnon kanssa. Välttämättä tähän kokemukseen ei nykyisin aina enää tarvita edes juoksua ja olen siitä sekä hiljaisuudesta hyvin kiitollinen.

---

VIIKKO 36. HARJOITTELU

Ma-Lepo
Ti-11,10 km- 1:13
Ke-Lepo
To-28,41 km- 3:55, illalla kävelyä Kirsin kanssa 5,5 km - 1:13.
Pe-14,31 km- 1:48
La-Lepo
Su-7,61 km- 50:20

yhteensä 61,6 km - 7 tuntia ja 14 min. Detaljit Garmin Connectista tai Stravasta.

Kevyt viikko. Vanha vaiva on tallella eli jos harjoittelen kurinalaisemmin kolme viikkoa niin homma alkaa väsyttämään liikaa (unentarve yli kymmenen tuntia...) tai sitten muuten kyllästyttää. Olo on kuin ylensyöneellä ja juoksu aiheuttaa pahoinvoinnin kaltaista etovuutta. 
Balanssin löytäminen on hankalaa - kuitenkin tiettyyn rajaan saakka nautin vieläkin, joten ei edelleenkään väkisin. Siis ei enää koskaan väkisin.



Palo-Pyhävaaran laella hiljaisuudessa.

Ystävän vneelle telakantekoa Keskimöjärvellä.

Keskimöjärven uittoränni ja koski kuohuu taustalla.

Seuraavan kerran kun pääsen kirjastoon kyselen seuraavien tekijöiden teoksia :

Herta Müller, Annie Proulx ja Vladimir Sorokin

tiistai 5. syyskuuta 2017

IHAN PIKKUISEN VAAN

LUKIJALLE :

Tervehdys ! Jos luet blogiani ensi kertaa niin ethän tee päätelmiä pelkästään tämän allaolevan tekstin perusteella vaan tutustut kirjoitelmiini laajemminkin.

IHAN PIKKUISEN VAAN

Niin ihan pikkuisen vaan olen katkera. Hiukan olen yllättynyt löytäessäni katkeruuden itsestäni mutta olen sen verran rehellinen, että uskallan julkisesti siitä kirjoittaa. Tänään on yrittäjän päivä almanakassa, joten on tullut aika ylimääräiselle blogikirjoitukselle. Yrittänyttä ei laiteta - ei kai sitten ?

Jotta tulisin ymmärretyksi on kerrottava kaksi esimerkkiä. Ennenkuin kerron yhtäkään valotan tämän kirjoituksen tausta-ajatuksia. 

Olen lukenut viime aikoina monta kirjoitusta, joissa on käsitelty Suomen huippu-urheilun suurta surkeutta tai suomalaisten tasoeroja maailman kärkeen eri urheilulajeissa. 
Kirjoituksissa on selitetty Suomalaisten huippu-urheilijoiden vähyyttä tai tulostasoa sekä yleensä tasoeroa usein mielikuvituksellisista näkökulmista, jopa lapsellisten, täysin sinisilmäisten ajatusten valossa.
Ultraurheilu ja huippu-urheilu ovat osa elämää, joten niistä rehellisesti kirjoitettaessa on otettava elämän kaari laajemminkin käsittelyyn. Suomessa on vasta viimevuosina ymmärretty, että urheilija on ihminen ja menestyäkseen ihminen tarvitsee - niin, mitä ihminen tarvitsee menestyäkseen ?

Amerikassa on mahdollista elää vapauttaan haluamallaan tavalla. Yksilö voi esimerkiksi asua matkailuvaunussa ja tehdä töitä vain juuri senverran että saa sairasvakuutuksensa ja muut välttämättömät menot kuitattua. Tällä tavalla eläen jää aikaa toteuttaa itseään intohimossaan.
Ultrajuoksumaailma tuntee useita urheilijoita, jotka ovat vapautensa kautta nousseet kansainvälisiksi tähdiksi ja luoneet elämälleen puitteet rakastamansa lajin avulla. On voitu opiskella stipendillä tai tehty töitä esimerkiksi kahvibaarissa vain välttämättömimmän eteen. Muu aika on juostu vuorilla ja kehitetty lahjakkuutta kunnes on menestytty kilpailussa sillä tasolla että sponsorit ovat yksilön noteeranneet. Tämän jälkeen tie tähtiin on ollut helpommin saavutettavissa, etenkin kun yksilön henkisen kasvun pohjana on ollut nöyrä asenne ja tyhjästä liikeelle lähteminen. Harrastuksesta on ensin tullut elämäntapa, sitten työ ja lopulta on voitu kokea elämää juuri niin kuin on haluttu.

Toisena esimerkkinä käytän itseäni. Minut munittiin 40-lukulaisten ristisiitoksena kultaiselle kuusikymmentäluvulle jolloin vapautta alettiin Suomessakin arvostaa. Sodanjälkeinen sukupolvi kuitenkin painotti tavallista elämää ja työtä. Piti saada ammatti, auto, perhe, oma asunto ja kesämökki sekä ainakin Aaltovaasi, 24 jakoavainta ja kuusi moottorisahaa. Piti vielä rakentaa yhteiskuntaakin siinä sivussa.
Kasvoin ilmapiirissä jossa ei seikkailtu vaan mentiin virran mukana yleisesti hyväksyttyjen normien mukaan. Isäni tutustutti minua jo varhain kestävyysurheiluun hiihdon merkeissä. Äitini mielestä tennis tai laskettelu olisi ollut hienompaa.
Kamppailin aikani normaalilla elämäntiellä kunnes sairastuin syöpään 28-vuotiaana. Toivuttuani vihelsin pelin poikki ja ryhdyin yrittäjäksi saadakseni valita aikani ajassani. Rakkaasta harrastuksesta, pitkänmatkan juoksusta, tuli pikkuhiljaa elämäntapa ja ohessa vieraannuin minulle tuputetuista elämänarvoista ja osittain myös ympäröivän yhteiskunnan oravanpyörästä valiten oman tieni.

Olen pikkuisen katkera etten saanut valita vapautta aiemmin. Tai ymmärtänyt. Sensijaan en ole yhtään katkera syövälle. Syöpää en koskaan selättänyt vaan toivuin siitä ja opin elämään sen jälkeistä aikaa. Jos joku lukijoista ajattelee : "taas se kirjoittaa siitä syövästä", niin kehotan juoksemaan ensin edes senverran kuin minä ja samalla myös luopumaan uraputkista. Senjälkeen onkin sitten hieman toisenlaiset ajatukset - toivottavasti...

Tänään yrittäjän päivänäkin työtätekevät maksavat palkastaan huomattavasti isompia eläkemaksuja kuin menneet sukupolvet. Suuret ikäluokat sanovat puolustukseksi usein että ennen oli aina työtä tarjolla. Minä lisään siihen että niin oli  ja oli myös riittävästi hulluja, jotka uhrasivat elämänsä pelkkään työntekoon.
Suuret ikäluokat peräänkuuluttavat yhteiskuntavastuuta. Suomessa on iso joukko poliitikkoja, jotka kokevat että koko Suomi ja suomalaiset ovat eräänlainen keskeneräinen markkinoille päästetty sovellus, jota pitää jatkuvasti kehittää niin että se palvelee yhteistä etua.
Minä kysyn että mitä yhteistä etua ? Ystävä jäi etelässä työttömäksi, ilmottautui työnvälitykseen ja työvoimatoimisto otti ensikerran yhteyttä kolmen kuukauden päästä. Suomessa on tällähetkellä ainakin 15000 turvapaikanhakijaa odottamassa maasta poistamista, kuka maksaa lomamatkasta laskun ? Hoitotakuu ei toimi. Tieverkko rapistuu ja julkinen liikenne takkuaa syrjäseuduilla. Poliisille ei mahdollisteta tehtäviensä tasalla pysymistä edes lainsäädännön keinoin. Kiinteistövero nousee. Jatkanko ?  En. Mitä helvetin yhteistä etua ?

Huippu urheilu ja ultraurheilu elämäntapana vaatii kaiken. Ei ole olemassa mitään muuta elämää kuin elämä, joka palvelee yksilön urheilullisia tarpeita jos aiotaan voittaa. Huipulla ei eletä kauniista kuvista huolimatta normaalia elämää vaan ainoastaan urheilijanelämää.
Suomen "kaikki pelaa"- ja "oijoi tuliko pipi"- asenteilla lahjakkuuksista ei kehity huippuja. Lahjakkuuden on annettava yrittää olla paras. Häntä on tuettava ja hänelle on luotava sellainen asenneilmapiiri jossa hänellä on mahdollisuus kehittyä urheilijana. Ihmisenä hän kehittyy siinä sivussa jos se hänelle suodaan tai sitten ei mutta ennenkaikkea hänen tehtävänsä on voittaa.
Suomessa ei ymmärretä että koko maailman huippu-urheilun taso tai tulostaso yleensä perustuu poikkeuksellisten lahjakkuuksien kykyjen täysmittaiseen hyödyntämiseen. Urheilijan on annettava urheilla. Siviilityöuran, opiskelun tai vaipanvaihdon tulee tapahtua urheilun ehdoilla. Kaikkea ei maailmasta voi saada yhtäaikaa, joten parhaiden vuosien kuluessa kaikkien on oltava hereillä.

Suomen huippu-urheilijoista suurin osa tekee töitä urheilunsa ohella ultraurheilijoista nyt puhumattakaan. Ultrajuoksua ei edes noteerata liittotasolla huippu-urheiluksi vaikka se sitä vaativuudessaan on joskus enemmänkin kuin perinteinen pesäpallo tai muu menneen talven Suomi-Ruotsi ottelu. Raha jää liittoihin ja niiden byrokratiaan eikä kohdennu urheilijan urheilun tukemiseen. 
Yleinen kansallinen ilmapiiri Suomessa urheilua kohtaan ei ainakaan kaikilta osin tue yksilön kehitystä urheilijana. Osa vanhemmista uhraa kaiken junioriensa hyväksi kun taas osa laittaa einestä mikroon ja muu aika ollaan porukalla sohvalla persettä leventämässä tositeeveen ääressä. Tarkoitan tällä rivoudella, että suomalaiset eivät enää ole todellakaan mitään ulkoilukansaa isolla joukolla, urheilukansasta nyt puhumattakaan.
Liikkumisen kansanterveydelliset hyödyt ovat kuitenkin kiistattomat. Eihän tätä normaalielämän kikypaskaa kukaan jaksa jos ei välillä haukkaa happea hikiliikunnan muodossa. Ja esikuvia liikkumiseen tarvitaan. Tässä kohtaa huippu-urheilijat ja muut elämäntapaliikkujat nousevatkin esiin osittain käyttämättömänä voimavarana.

Tänään yrittäjän päivänä olen myös pikkuisen katkera ettei minulle yrittäjänä suoda mahdollisuutta työllistää ihmisiä jatkossa haluamallani tavalla. Ajatellaan että tulevaisuudessa itse yksin tekisin pitkää päivää ja se siitä, kun taas tähän mennessä olen kyennyt tarjoamaan työtä kahdelle muulle itseni lisäksi.
Minua ei kuitenkaan enää kuseteta eikä viedä kuten litran mittaa tai pässiä narussa. Minä jo kauan sitten otin tavoitteekseni että vähemmän on enemmän. Olen kuitenkin pikkuisen katkera vanhemmilleni siitä asenneilmapiiristä jossa minua koitettiin tukahduttaa nuorena. Pikkuisen katkera siitä että minulle esiteltiin työ-, tavara- ja urakeskeinen maailmankatsomus. Sanottiin että mitä sitä semmoista, että ei siten voi elää ja että töihin vaan tai lukioon ainakin, niin saat paremman ammatin. Ammatin ? Elämän minä halusin !

Kaikki on osallani ollut jo kauan hyvin. Saan tehdä mitä haluan enkä totuuden nimessä voi unohtaa vanhempien minulle jättämää henkistä perintöäkään. Äiti sanoi että pärjään aina ja isä sanoi että poika tekee mitä haluaa. Sinänsä hyviä lähtökohtia, vaikka heiltä jäljelle jääneitä Aaltovaaseja ja jakoavaimia ei syödä voikaan.

Eräs yrittäjätuttuni harmitteli kauan sitten että "kun ei saa enää sitoutunutta työvoimaa". "Kaikki haluavat tehdä töitä kuusi kuukautta ja lopun ajan kiipeillä Himalajalla." Voi kun olen onnellinen että monet nuoret ovat tämän ymmärtäneet ! Rohkaisen heitä tekemään omat valintansa ja voi ne valinnat tehdä onnistuneesti vielä hiukan vanhempanakin teuraana.
Kuuden päivän juoksuissa olen tavannut tunnettuja ultraurheilijoita joiden taustaa Suomessa ei tunneta tai ymmärretä, nähdään vain tulokset. He eivät omista juuri mitään muuta kuin vaatteet päällään ja tekevät satunnaisia töitä rahoittaakseen kilpailumatkansa. Näinkin voi elää ainakin niin kauan kun siitä kokee jotakin saavansa. Elämässä onnistumiseen ei siis ole olemassa yhtä yksittäistä sapluunaa tai kaavaa vaikka monet ihmiset niin uskovatkin.

Olen siis ihan pikkuisen vaan katkera ja sen myöntäminen tekee hyvää. Kaikki kokemani lujittaa uskoa että olen oikealla tiellä ja aion sillä myös pysyä.

Blogini nimi on sanaleikki, ymmärtääkseen täytyy ajatella itse.