Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

RAUHA



Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu rauha, oikeus elää rauhassa. Tästä päästään helposti siihen että ihmisellä on oikeus olla oma itsensä. Periaatteessa tämä menee niin että jos ei olemisellaan aiheuta häiriötä eikä riko lakeja saa olla rauhassa oma itsensä. Käytännössä tämän päivän yhteiskunnassa tämä ei onnistu ilman rajuja omia valintoja ja juuri tämän takia jotkut ihmiset voivat henkisesti niin kovin huonosti.

Jokaisella ihmisellä on oikeus puolustaa itseään jos häntä uhataan. Toisaalta jokaisella ihmisellä on velvollisuus puolustaa läheisiään jos heitä uhataan. Oikeutusta väkivaltaan ei ole kummassakaan tapauksessa mutta koska maailma on täynnä uhkia niin kummassakin tapauksessa äärikeinoihin on joskus turvauduttava. Karkeasti voisi sanoa että puolet tämän maailman ihmisistä elää ihmisiksi ja puolet taas kaikin keinoin koittaa järkyttää rauhan tasapainoa - oli sitten kyse minkälaisesta rauhasta tahansa.

Ahneutta ja pahuutta ei saada pois tästä maailmasta mutta aina voidaan yrittää. Yritykseen kuuluu pääosassa se että ihmisiä ei koitettaisi puristaa samaan muottiin vaan annettaisiin jokaisen yrittää tulla toimeen yhteiskunnan jäsenenä omien vahvuuksiensa kautta. Tämän päivän työelämässä haetaan aina vaan hyviä tyyppejä. Sensijaan hieman hiljaisemmat ja erittäin osaavat vastuuntuntoiset ihmiset jäävät usein sivuosaan. 
Ekstrovertit siis mellastavat ja se miltä jokin näyttää ei kerro mitään laadusta tai pysyvyydestä. Toimivuus kärsii ja lopputulos on keskeneräinen mutta kovin hyvän näköinen, lyhyessä ajassa pystyynpolkaistu ja pitkässä ajanjuoksussa nopeasti unohdettava kertakäyttöinen.

Tiedonvälityksen mellastaessa yötäpäivää on erittäin tärkeää osata lukea ja kuunnella ympäristöään. Miten mikin asia esitetään ja ketä asia tai sen esitystapa palvelee ? On surullista seurata esimerkiksi oman maamme pääministerin tarpomista siinä hyllyvässä suossa jonka hän luuli olevan kehityskelpoisen Suomi Oy:n. 
Isänmaata ei johdeta yritysopein eivätkä kansalaiset suinkaan ole niin tyhmiä että yhteisen hyvän nimissä esitettyjen vaatimusten määrä olisi loputtomasti perusteltavissa varsinkin kun muunkaan niin sanotun johtavan eliitin oma toiminta ei kestä päivänvaloa. 
Olemme palanneet eräänlaiseen sensuurin ja muokatun mielipiteen aikaan ja samalla pääasia, itse ihmiset, on yhteiskuntaa ja sen julkisia toimintoja kehitettäessä unohdettu täysin. Liityn niiden monilukuisten julkisen mielipiteensä esittävien kirjoittajien joukkoon toteamalla että koskaan ei Suomessa ole kansalaisia ja kansalaisten inhimillisiä oikeuksia poljettu niin raskaasti kuin tänä kuluvana aikana.

Ulkoisen rauhan ajan kanssa kulkee rinnakkain sisäinen rauha. Kummatkin häiritsevät tai täydentävät toisiaan. Itse elin vuosikymmenet epätietoisuudessa miten oma isäni hallitsee elämänsä kuningas alkoholin määräysvallan alaisena. Nyt kun isä on poissa voin avoimesti todeta että valtavan suuri painolasti on vaihtunut valtavaan suruun. 
Vaikka kuinka käskettiin antaa olla ja unohtaa, perusteltiin että toisen elämää ei voi elää toisen puolesta niin siltikin tunneside pyöritti alitajunnassa mustaa kuraa. Vasta jälkeenpäin ymmärrän kuinka raskasta se on ollut ja nyt on aika toipua siitä.
Elän niin kuin opetan - toivon toisille aina kaikkea hyvää. En siis aina vain parempaa mutta hyvää kuitenkin. Tämä on yksi hyvä keino jopa maailmanrauhankin säilyttämisessä puhumattakaan mielenrauhasta. Yritän kehittyä tähän suuntaan joka päivä.
Sisäinen rauha vaaditaan myös ultrajuoksun haasteisiin. Käytännössä mitä paremmin eli mitä tavallisimmin asiat ovat omassa elämässä kunnossa sitä paremmin harjoittelu ja tavoitteeseen pyrkiminen sujuu.
Käytännössä meillä jokaisella on jatkuvasti joitakin akuutteja arkimurheita jotka himmentävät taipaleen loistoa mutta tietyt asiat on pystyttävä hyväksymään. Niiden kanssa on opittava elämään ja siinä ohessa niiden kanssa on juostava. Päivästä päivään. Viikosta toiseen. Jopa vuosista vuosiin. Avoimmuus ja ystävät tuovat tähän keinon pysyä järjissään.
Nykyisessä elinpiirissäni Pohjoisessa kaamoksen pimeys on yksi mielenrauhaan vaoimakkaasti vaikuttavista uusista ilmiöistä. Allaolevista valokuvista näette että pimeys on kuitenkin suhteellinen käsite vaikka aurinko täällä Nellimissä nousee seuraavan kerran 10.1.2017. 
Kaamoksessa elämisen perusasioihin kuuluvat säännöllisen vuorokausirytmin pitäminen, oikeanlainen ravinto ja liikunta. Itse luen siihen mukaan myös yliyrittämisen välttämisen sillä lyhyen valoisan aikana ei kiireellä kannata tehdä ulkona väkisin asioita - niiden aika on sitten kun on valoisaa yötä päivää.

Ihminen on omassa lyhyessä elämänsiivussaan voimaton isojen rauhattomuuksien edessä. Maailmanpolitiikka ja sen seurauksena monet erimielisyydet sotineen eivät hoidu kuntoon masentumalla niiden mustaan kuraan vaan hoitamalla oman ruutunsa päivittäin valoisasti. Koska olette viimeksi sanoneet läheisellenne että tykkäätte hänestä ? Koska viimeksi olette kuunnelleet rauhassa ikäihmistä ja luoneet valoa hänen päiväänsä olemalla yksinkertaisesti läsnä ?

Päivänä jolloin kolme ihmistä on ammuttu Imatralla järjettömästi, päivänä jolloin on taatusti ammuttu muitakin muualla yhtä järjettömästi tai muuten epäonnistuttu vailla inhimillisyyttä ja rauhan eri tasoja, uskallan lopuksi sanoa :

Uskokaa että olette aina askeleen jäljessä.

 
"Ei ole olemassa rauhaa ilman oikeutta eikä oikeutta ilman anteeksiantoa."
-tuntematon kirjoittaja Kabulista löydetystä paperilapusta



Päällikkö hiihtää kohti Haapakurua Nellimissä.



Perässähiihtäjä itse.


VIIKON 48. LIIKKEET

Ma- 6 km - 38 min.
Ti- perinteistä hiihtoa 7 km - 28 minuuttia ja päälle juoksua 4 km - 28 min.
Ke- Lepo
To- 6 km lumisateessa - 36 min.
Pe- Lepo
La- Retkihiihtoa Kirsin kanssa metsäsuksilla umpisessakin, 
       pakkasta -15 astetta - 2 tuntia, noin 8 km.
Su- 8 km tiellä tasaista - 53 minuuttia.

juoksua 24 km - 2 tuntia ja 35 minuuttia, päälle hiihdot; en laske muuta kuin juoksut.

MARRASKUU

juoksua 66 km - 6 tuntia ja 21 minuuttia

Jokainen ymmärtää että kun juoksin heinäkuussa 398 km ja elokuussa 259 km, niin viimeiset kolme kuukautta, syyskuu 87 km, lokakuu 59 km ja marraskuu 66 km ovat olleet poikkeukselliset - varsinkin kun olen nilkkaa lukuunottamatta ollut muuten terve.
Olen vuosieni varrella oppinut olemaan nöyrä ja kärsivällinen - älkää huolestuko olen taatusti tulossa. On kuitenkin selvää että käyntiinlähtö viimeisten kuukausien murheiden ja toisaalta niitä seuranneen ilon eli asuinpaikan muutoksen myötä kestää aikansa.

Tiesittekö muuten että tarvitsette otsan rypistämiseen 42 lihasta mutta keskisormen nostamiseen vain neljää. Kumpaankaan ei minulla ole tarveta vähistä kilometreistä huolimatta, monipuolisempi lihasten liikuttaminen sensijaan kiehtoo.


Pakkasta lauantaina päivällä Nellimissä -12 - -15 astetta. Sunnuntain vastaisena yönä - 25 astetta. Sunnuntai iltana - 7 astetta. Lunta reilu 30 senttimetriä.


torstai 1. joulukuuta 2016

IVALO SARJA : AIHEITA

Jouko Turkalla on otsikon niminen kirja. Tämä ei ole plagiaatti eikä lainaus vaan pikemminkin vastaus lukijan kysymykseen että miten tekstini syntyvät ?  Mutta Turkan kirjan olen lukenut.
Ensiksi täytyy ihmetellä että blogiani luetaan silloinkin kun en viikottain kirjoita uutta. Viimeaikaisten tapahtumien johdosta päivitysväli on ollut harva mutta sittenkin te olette siellä - kiitos siitä !
Toiseksi nyt teidän täytyy sietää että heitetään puhekielelle. Tykitetään kunnolla ja kiroillaankin välillä. Tehän halusitte tietää miten ja mistä. Minäpä kerron, korvien välistä.

On kuivaa pakkasta. Hengitys ei sanottavasti höyryä ja kenkä pitää lumisella tiellä. Katson Nellimjärven pilviä vasemmalla. Purple Rain ennen kaamosta. Taivaan värit menevät sieluun asti. Hiljainen erämaa ympärillä. Nousen ylämäkeä ja mykistyn. Neljäkymmentä joutsenta lentää tien yllä korkealla kahtiajakaantuneessa aurassa. Manaan kameran eli puhelimen puutetta mutta ei se tässä pakkasessa enää jaksaisi se vanha, uusi on tilattu verkkokaupasta mutta ei ole vielä saapunut lähipostiin maratonin päähän. Jokatapauksessa vielä muutaman päivän aurinkoa ja sitten se on horisontin alapuolella. Kaamos. Go ahead ! We can take it because we have to learn.

Illalla istuin hiljaa kotona isän vihreässä nahkanojatuolissa. Kirsi oli jo mennyt nukkumaan. Rakas. On ollut kovilla kuten minäkin tässä muutossa ja muussa. Sanoin että istun hetken yksin. Kaadoin kolme sormenleveyttä uisge beathaa. Elämän vesi. Arkena Higland Bird ja juhlassa Chivas Regal - Nick Carter tyyliin. Vitriinistä ei löytynyt kunnollisia viskilaseja joten oli tyytyminen kristalliin. Muutto on kesken. Brassailua en kuitenkaan harrasta vieläkään, perittyjä paskoja kaikki hienot lasit.
Kirjoitan aina selvinpäin mutta useimmiten juostessani. En siis punaviinissä kuten Hannu Puhakainen. Edesmennyt äitini tunsi Hannu Puhakaisen. Kirjastossani on herkällä omistuskirjoituksella äidille varustettu Hannun kirja "Särkyneiden toiveiden bulevardi". En tiedä panivatko. Minua ei sinällään kiinnosta koska kaikki panevat jokatapauksessa mutta teitä saattaa kiinnostaa. Kysykää siis Hannulta.

On siis oltava jotakin sanottavaa. Hiukan voi huoratakin sanoilla. "Kävin lenkillä ja sitten söin." Ei kiinnosta ketään kovin kauan. Pelkkä juoksublogi on kuten juoksukin välillä. Ihan saatanan kyllästyttävää. Joku pätee numeroilla mutta ei kuitenkaan jatkuvasti pysty juoksemaan plus kaksisataa kilometriä viikossa. On oltava muutakin. 
On kyettävä olemaan avoin tiettyyn rajaan asti. Paljasta näytetään mutta vain osittain.
Särmää. Aiheita. Mistä ne tulevat ja miten ne pysyvät mielessäni ? Käytän samaa tapaa kuten Agatha Christiekin. Teen muistilappuja. Otsikoista, aiheista ja asian aluista. Joskus muistilappu on kuin tylsä puukko. Se lipeää sormeen heti alussa ja rivien sijasta tulee verta ja tukko. Tukko painaa kahta kirjainta ja kaikki menee. Niin... Anteeksi.

On oltava kirjoittamisen painetta. Esimerkkinä käytän vanhaa tietotekniikkaa etelän ajoiltani. Kirsi oli kylässä Urjalassa viidenkymmenen kilometrin päässä. Soitti että lähtee kotiin koska meille tuli vieraita viideltä. Minulla oli tarve kirjoittaa ja aihe paloi päässäni. Tietokoneen käynnistyminen kesti saman ajan kuin Kirsi ajoi kotiin, tunnin. Ladataan päivityksiä. Ladataan Swahilin kielen aakkosia ja itä Intian karttaa. Jumaliste näitä vehkeitä. Kusetusta. Ostan uuden. No niin ! Juuri tähän insinööri pyrkikin. Jäi tekemättä silloin. Paine kasvoi. Uusi kone on tulossa. Ehkä minä myös.

Mutta takaisin aiheisiin. Istun hiljaa. Seinällä on täytetty riekko. Juuri siinä asennossa kuin se tunturikoivikossa on viimeistä hyppyä ennen pakoonlähtöä. Pyrstö taittuneena alaspäin ja katse suunnattuna pakosuuntaan. Kopek kopek, rähähää. Sinne jäät hiihtämään valkoisen linnun paetessa horisonttiin. Juuri kuten viime keväänä Käsivarressa. Viima ja tuhannet kristallit hangella.
Lumi valkoinen. Harva tulee ajatelleeksi että lumi on ahman jääkaappi. Lumi on Lapin valontuoja kaamokseen ja etenkin se on kulkukeino. Ilmastonmuutos on kuitenkin täälläkin. Kalakannat muuttuvat, esimerkiksi siika ja rautu kuten taimenkin vaativat lisääntyäkseen viileätä happirikasta vettä. Ei mitään saviliejua kuten karpit Saksassa. Lumenpuute taas aiheuttaa epätervettä kilpailua kun uusia lajeja tulee pohjoiseen lämpiämisen seurauksena. Kettu syö maalintujen munat ja niin edelleen. Tarvon siis aiheessa. Lapioin sitä. Lasken verkkoja ja koen niitä tyhjinä tyhjemmiksi.
Kuten Aino Vennakin olen kiinnostunut luomisprosessin ohessa ärsykkeistä. Lapissa on vähemmän ärsykkeitä jolloin omalle ajattelulle on tilaa. Useimmat runkkaavat päivästä toiseen samassa ummehtuneessa oravanpyörässä edestakaisin. Olisi aika tuulettaa itseään. Matkustaminen palkitsee. Sitten on aika olla kotona. Ja aiheita onkin yllättäen lisää tai ainakin löydän ne.

Meistä kahdesta Kirsin kanssa joku saattaa ajatella että ne perkeleet teki sen. Sekin saatanan kaljupää muutti sinne susirajan taakse pohjoisen pakkaseen. Että uskalsikin. Kateus. Ja miksi ? Vanha talo ja vinot seinät ja lattiat. Hiljainen kylä. Illuusio ? En kerro. Ei ole mitään kadehtimista. Tai ehkä on. Sepä se. Kiinnostus. Uteliaisuus. Kokeilkaa itse. Lapioikaa lunta sokkelille ettei vedä sisällä nilikkaan.
Koska olet käynyt potkukelkalla kaljalla ? Meiltä se onnistuu. Nellimin erähotelli palvelee tuossa vieressä. Matka on mennessä lyhyt ja palatessa pitkä. Tämähän riippuu oluen määrästä. Selvinpäinkin on mukavaa. Mutta ainahan potkukelkkaan voi laittaa pyörätkin. Tai kävellä kotiin. Pääosin juomattakin.
Hiljaisuus. Juoksen pitkin hiljaista taivalta kohti Tsarmia. On turha syyttää itseään jos korvalappustereon piuhat ovat kierroksessa. Niitä sitten repii ja ne katkeavat. Eikö ihminen kestä hiljaisuutta ja mitä siitä kumpuaa ? Luonnon ääni. Joki virtaa kuten tajuntakin. Jossakin männyn oksalla kuukkeli tarkkailee. Kuulet rasahduksen. Pakenee. Palaa pihaan syömään rasvaa tai siemeniä. Jää henkiin kuten jätkäkin. Onhan se jätkän lintu. Vai sittenkin luurista Black in Black ? Se on itsestä kiinni kuka kestää.

Minä tein sen. Muutin pohjoiseen sen kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Isä kun aina sanoi että olisi pitänyt muuttaa jo kaksikymmentä vuotta sitten. Toivottavasti minulla on se kaksikymmentä vuotta. Kuka tietää. Mutta jokainen päivä on lahja. Siksi aistit ovat auki arjessakin. Ja periksi en anna.
Isä. Vanha laulaja. Hiihtäjä. Isä oli tietäjäkin. Sillä oli etiäisiä. Se jätti paljon kysymyksiä. Nyt olen täällä sen jalanjäljissä. Olen varma että se nauraa siellä jossain. Että jumaliste poika tuli järkiinsä. Arvostan Isää vaikka oli meillä myrskyjäkin. Kuten pappi Pietarisen Rauno sanoi että meidän tehtäväksemme jää muistaa ja muistuttaa. Muista Herra isää ja äitiä ja muita poisnukkuneita. Yksinkertaista. Sen kun uskoo.
Mutta epäilijät kertokaa miksi pihassa toisen moottorikelkan jalkalaudalla oli mun vanha lastenlapio siellä peitteen alla. Miksi se isä sen nyt sinne jätti ? Lastenlapion. Se tiesi tai aavisti. Minä en. Tässä on kehittymisen paikka. Ja paljon muuta. Me. Toinen todellisuus. Enjoy the silence...Rain is falling...On silti hyvä ettet näe minua nyt...

Aiheita tulee ja menee. Ne ovat ympärillä. Useimmat niistä ovat pelkkää paskaa. Joskus jokin osuu ja kantaa. Siellä on Siidassa nyt Jorma Luhdan valokuvia näytillä. Ja Käsivarrestakin Jyrki Kallio-Kosken kuvaamia, Kaijukan kylästä Raittijärveltä. Kävimme Kirsin kanssa katsomassa samalla myös Aili Mattuksen nuket. Olisi ollut Aurora Borealis-musikkitapahtumakin. 18.12. tulee Nellimin kylätalolle, siis alle viidensadan metrin päähän kotoani, Katja Gauriloffin Kuun Metsän Kaisa- dokumenttielokuva katsottavaksi. Mitä siellä Lapissa muka tapahtuu. Met elämme täälä !

Tossa on Saana seinällä. Äite maalasi sen. Siinä on Ailakkavaara ja se seuraavakin. En nyt muista nimeä. Oli huikeaa hakea se sama paikka Mallan päältä mistä äite teki luonnoksen. Ja sitten ne teki mut siellä soputeltassa parkkipaikalla. Ajatelkaa. Luonnos ja tulokset ! Mutta mua ette kehystä.
Kaikkea ei tarvitse muistaakaan. Siitä on kirjoittajalle hyötyäkin. Voi hieman laittaa omiaan sekaisin. Tai toisten omia. Mistä sen tietää. Polarisoitunutta filmiä menee silmien edessä. Kaikki sekoittuu.

Esimerkkinä Puhakaisen Hannu voi nyt haastaa minut oikeuteen kunnianloukkauksesta. En usko että haastaa, minulla saattaa olla täällä tallessa muutakin materiaalia - vaikka kirjeitä. Hannu muuten voisi tulla tänne meille kalaan. Olisi punaviiniäkin, ehkä. Ja aiheita. Kuka tietää ? Oikeastaan en ole kiinnostunut. Huonoja viinejä ja huonoja aiheita.
Jos aikoo kirjoittaa muutakin kuin että nyt treenasin niin pirusti ja väsyin, on luettava paljon ja erilaista kirjallisuutta. Kotonani on laaja kirjasto. Tuossa vasemmalla vanhassa paskassa lundiassa on aiheita-hylly. Käsittämättömiä kirjoja ajan takaa. Esimerkkinä 27 Pohjoismaista kertojaa vuodelta 1964. Yhtä vanha kuten minäkin. Lukekaa Terje Stigenin novelli Vihreä pullo ja ymmärtäkää mitä tarkoitan. Aika on ajassa ajaton mutta miten sen kerron teille että uskotte ? Ja että paha vastaan hyvä on aina vastassasi.

Kirjoittaminen vaatii unelmia. Että jonakin päivänä joku lähettää sähköpostin ja haluaa kustantaa jotakin tekstiäni. Päästä kovien kansien väliin. Se hivelisi. Rakkaus on parasta mutta sitten tulee painettu sana ja ehkä sitten juoksu. Se ei ole egon todiste tulla kirjailijaksi vaan se unelma omasta kirjasta. Todiste itsestä jälkipolville. Että joku lukee joskus vuosikausien kuluttua ja sanoo sitten : Tuokin runkku kirjoitti silloin noin. Mistä sekin aiheensa sai ?

Turkka sanoi joskus että tää on niin hienovaraista hommaa. Muistan kerran syövän jälkeen juhannuksena kun olin lenkillä Tampereen Ylä-Voiman kaupan kohdalla. Turkka juoksi vastaan ja tervehti. Huusin että juhannusta perkele ! Se nauroi ja mätti menemään. Jos joku ei tiedä mikä on Ylä-Voima niin se on siinä Pispalan mäen päällä. Lähellä Lauri Viidan kotitaloa. Sivistystä juostenkin.

Huono teksti on kuten huono viskikin. Aamulla pullo on tyhjä ja puristaa jalkojen sekä korvien välistä. Täytyy olla itsekritiikkiä. Täytyy pystyä allekirjoittamaan - myös huomenna ja ehkä ensi vuonnakin. Totuuden nimissä on mainittava, että jos lukee tavallisia blogitekstejään vuosien kuluttua niin kaikkea ei ehkä tarvitse allekirjoittaa, riittää kun tunnustaa omikseen. Kehittyähän tässä piti.

Toista kuitenkin on hiotut säleet omasta sielusta. Tässäkin blogissa "otteita pöytälaatikosta"-sarja. Ei ne juuri tuu enää paremmiksi, oikeammiksi. Niissä on kaikki se tuska mikä ajassa silloin oli. Purettuna. Olen niistä ylpeä, olen pannut niihin kaiken mitä pystyn. Omakustanne olisi jollakin tapaa halpa keino. Pitää olla haaveita ja tavotteita. Muuten ei mene riman yli eikä juokse kauas.
Aiheita siis on. Kyse on siitä huomaatko ne ja miten ne huomaat. Mitä haluat minkäkin aiheen kautta sanoa vai haluatko olla sanomatta. Jättää lukijalle löytämisen ilon.
Kuten huomaatte olen välillä rajapinnalla ja juuri siinä on se juju - aika ja tila aiheisiin syntyy elämällä ja liikkumalla maisemassa joka nyt suureksi onnekseni on Nellim, Ivalo ja Inari. Lappi - sydämeni koti.

Purple Rain - matkani varrella.

Kotiranta jäähtyy.
 VIIKOLLA 47. 

Ma-To-Muuttokuorman kanssa jutaamista.
Pe- 6 km -39 min.
La- 6km -36 min.
Su-Lepo, nilkka kipeä.
yhteensä 12 km - tunti ja vartti.


torstai 24. marraskuuta 2016

YKSIN KILOMETRIEN KANSSA


- Oottekos te siellä pohjoisessa jo ihan kokonaan ?
-Joo, maanantaista alkaen ollaan oltu virallisesti Inarilaisia.
-Mutta tehän muutitte Nellimiin ?
-Niin muutettiin. Ollaan Nellimiläisiä mutta kunta on Inari.
-Niin siellä on se Inarinjärvi.
-Niin on meiltä matkaa Inarinjärven rantaan kolmesataa metriä. Mehän asutaan Nellimin joen rannalla talossa jonka nimi on Kotala.
-Ette sentään kotaan muuttaneet.
-Ei mutta pihassa on oikea kotakin. Sinne mahtuu tulistelemaan helposti kymmenenkin ihmistä samaan aikaan. Se on oikein kotapuilla ja kankaalla tehty korkea kota.
-Nyt te ootte Lappalaisia.
-Tuskin mutta Lappilaisia ehkä jonkin ajan kuluttua. Junantuomia. Rauhassa opetellaan. Sole poika mikhän...
-Tuleeko teille junakin sinne ?
-Niin Kemijärvellä on lähin rautatieasema. Sinne on vähän enemmän matkaa mutta lentokenttä on reilun viidenkymmenen kilometrin päässä Ivalossa.
-Ivalossa ? Ei siis Inarissa ?
-Ivalossa on meidän lähin kauppakin. Ivalo on Inarin kunnassa kaupunki.
-Paljonko sinne on Nellimistä matkaa ?
-Maraton.
-Siis 42 kilometriä kauppaan ?
- Niin on. Verkkokauppaan vähemmän, on 4G pöydällä.
-Siis ensin on Rovaniemi ja sitten Inari ?
-Siis ensin on Rovaniemi, sitten on Ivalo ja siitä koilliseen on Nellim. Inarinjärvi on siinä välissä ja se Inarin kylä on siellä länsipuolella. Ja sitten on Utsjoki.
-Selkee. Onko karhujakin.
-On pihassakin kaksi.
-Valehtelet.
-En valehtele. Siinä ne on seisonu jo monta vuotta. Ja mökin pihassakin on yksi.
-Jumaliste - ei voi olla.
-On. Puusta veistettyjä. Mutta on oikeitakin karhuja. Mutta harva niitä näkee. Se on niin tarkka vainultaan. Viimeksi naapurin Marko on kaatanut toisen karhun tänä vuonna muutrama viikko sitten - noin viiden kilometrin päässä meiltä.
-No niin. Ja poroja tietenkin.
-On. Yksi on osittain pakastimessakin.
-Älä saakeli. Miten se sinne meni ?
-Ostettiin lähikaupasta käristyksenä.
-Mutta ihan tosi mitä te siellä teette ?
-Minähän sanoin että ihmisen pitäisi muuttaa sinne missä tuntee olonsa kotoisaksi ja sitten vasta miettiä mitä siellä tekee. Varmaan eletään kuten tähänkin saakka. Minä treenaan, luen ja kirjoitan. Kalastamme ja käymme luonnossa. Ajellaan moottorikelkalla ja mönkijällä. Tehdään töitä. Ihan normaalia. Yritys toimii fyysisesti etelässä, käyn aina välillä töissä niinkuin reissumiehet tekee.
-Ja on pimeää ja kylmää siellä talvella ?
-Suksille pääsee yleensä marraskuussa aina, ainakin loppukuusta. Kaamoshan tulee noin 3.12. Inariin mutta jos on kirkkaita ilmoja niin lumi valaisee siniseen hetkeen. Kyllä se on ihan toista kuin etelän räntäsateet ja musta kura.
-Toi on totta. Mites juoksu ?
-Isän kuoleman jälkeen en ole ehtinyt. Nilkkakin meni siinä välissä. Olisi jo aika aloittaa Unkaria varten. Toisaalta myönnän kyllä että ei ole ollut voimiakaan. Kaikki nää muutot ja muut matkustamiset. Tosin Saksan reissu palautti kivasti elämään takaisin mutta kun äsken käytiin isän haudalla viemässä kynttilä... kaikki suru tuli tulvimalla päälle. En ole pysähtynyt, nyt pysähdyn.
-Sä et kuitenkaan voi lopettaa juoksemista koskaan.
-Ultrajuoksun voin mutta en lenkillä käymistä. Kunnossa ihminen pysyy ilman ultraamistakin. Loppujen lopuksi sitä on aina yksin kilometrien kanssa.
-Mitä tarkoitat ?
-Otan esimerkin. Luin Jumiskon Juhan blogia siitä vuorijuoksusta. Juhakin on jossain vaiheessa tajunnut että itselleen sitä ultrajuoksua tekee. Omista lähtökohdistaan. Juha kirjoitti että ei tule enää samaksi ihmiseksi sen matkan jälkeen. Ei ole tarkoituskaan tulla. On tarkoitus kehittyä. Se on sellaista tasapainoilua menestymisen, solidaarisuuden ja vahvojen tunteiden ja omien haaveiden vuoristoradassa.
-Sä tarkoitat siis että se on järjetöntä.
-Se on erittäin järjetöntä mutta sitä on tehtävä niin kauan kuin jotain kokee siitä saavansa. Itsekin tajusin oman tuhannen mailini jälkeen että kysymys on siitä kuinka pitkälle uskaltaa mennä. Rikkomatta itseään. Se kun järjestää koko ihmisen sielua myöten sekaisin. Ja sitten mieli ehkä pitäisi saada järjestykseen.
-Sä meinaat että jää koukkuun.
-Mitä suurimmassa määrin. Onneksi Suomessa on lupaavia nuorempia jotka ainakin ovat ymmärtäneet että sankarit vaihtuvat aina välillä mutta omat haaveet on ensin katsottava itse omista lähtökohdista.
-Miten niin ?
-Sitä että juoksu on monelle harrastus. On vaarallista jos siitä tulee elämäntapa jota ei pysty hallitsemaan. Suomessa on monta vanhempaa ultraajaa jotka ovat onnistuneet lopettelussa ja saaneet juoksusta hyvän harrasteen mutta sitten on niitä masentuneitakin entisiä suuruuksia jotka eivät hallitse juoksuaan. Se on vähän niinkuin alkoholismi.
-Onhan se sullekin elämäntapa.
-Niin onkin mutta olen oivaltanut että olen kilometrieni kanssa lopulta yksin. Muuten on ystäviä ja normaalia elämää ympärillä. En kehu itseäni mutta mulla on munaa myöntää että mullakin on ollut vaikeuksia hallita tätä mutta olen saanut homman kuriin. Minä juoksen koska tuntuu hyvältä, en siksi että olisi pakko juosta että tuntuisi hyvältä. Tässä on ero.
-Sä siis myönnät että on tyhmää kiertää kilometrin rataa kuusi päivää putkeen ?
-Erittäin tyhmää mutta mitä se antaa - sitä ei voi saada kuin kokemalla se. Sankaritarinat tekevät muut. Juoksija juoksee,syö ja paskantaa. Ei kukaan kerro käyvänsä mahataudissa paskalla joka kolmas kilometri siksi että siinä olisi mitään hienoa. Sillä vaan kuvataan sitä imua mikä pakottaa eteenpäin ultrassa vaikeuksista huolimatta. Siitä pakosta niihin kilometreihin ja kokemuksiin rajojen tuolla puolen. Voimasta. Sankaruus syntyy vasta sitten kun myöntää että on raja.
-Sä meinaat että vasta rajalla syntyy henkistä kasvua ?
-Kyllä. Kuten sanoin että vasta sitten kun oivaltaa että jokatapauksessa jää aina yksin kilometrien kanssa loppujen lopuksi.

Kotipihalta joelle päin.

Naapurin Marko on tuonut kaatamansa karhun kotiin.

VIIKKO 45.

Ma- Puola Llawa 5 km - 33 min.
Ti-Ke- Lepoa ja matka-ajoa.
To- Pärnu joen ympäri 8 km - 52 min. Talvi, liukasta,nilkka vaivaa.
Pe-Su- Lepoa, ihan pihalla matkan jälkeen Hämeenkyrössä.

yht. 13 km - 1 tunti ja 25 minuuttia.

VIIKKO 46.

Ma-Pe- Ankaraa pakkausta ja Käpykolon tyhjennystä.
La- 8 km - 52 min. Viimeinen lenkki Käpykolosta.
Su- Käpykolo luovutettu uusille omistajille - lähimmä kotiin Nellimiin !

yhteensä 8 km - 53 minuuttia. 

"Kaikella on aikansa ... "


torstai 10. marraskuuta 2016

UNELMASTA MATKAN VARRELTA



Kun 28-vuotiaana sairastin syöpätaudin niin ainakin yksi asia on vuosien varrella kristallisoitunut – elämä on tehty elettäväksi ja unelma toteutettavaksi. Tämä ajatus on kantanut minua vuosien yli päivästä päivään mutta suurin asia mitä olen oppinut on nöyryys. Kaikin keinoin unelmaa kohti ponnisteltaessa tulee hetkiä jolloin mikään ei suju. Kärsivällisyys kuitenkin lopulta palkitaan ja matkan varrella on usein tullut huomattua että alkuperäinen unelma toteutuu toisin ja myös useimmiten täydellisen toisellalailla palkitsevasti mikäli on joutunut jostakin luopumaan perille päästäkseen. Tämä hinta on maksettava siitä että kaikkea ei saavuta koskaan eikä pidäkään saavuttaa.
Marraskuun viimeisenä päivänä elin yhden unelmani alun täydeksi aamulla Zellin kaupungin aamusumussa kun kahden viikon tauon jälkeen nyrjähtänyt nilkka antoi juosta viisi kilometriä auringon noustessa Mosel-joen virratessa majesteetillisesti vierelläni. Tunne oli sanoinkuvaamattoman riemukas. Pysähdyin lenkillä rukoilemaan pieneen avoimeen kappeliin aivan joen rannassa. Keskustelu Jumalani kanssa jää meidän kahdenkeskiseksi asiaksemme mutta pääosin siellä kiitettiin.
Unelmani on ollut pitkään että joskus saan päästellä Moselin laaksossa. Tällä tarkoitan sitä mitä kaikkea Moselin laakso matkailuautoilijalle tarjoaa, lukemattomia hienoja stellplatzeja yöpymiseen, huikaisevat maisemat, kohteliaita ihmisiä, hyvää ruokaa ja etenkin viinikulttuuria höystettynä pitkällä historialla aina Roomalaisten ajoista lähtien. Ja upeat puitteet juoksuun.
Taakse on jäänyt Lyypekki, Osnabrück, Trier, Hunsrück-Saarin kansallispuisto, Traben-Trarbach ja Zell (Mosel). Kirjoitin tämän ylläolevan Koblenzissa aivan siinä rannalla missä Rein ja Mosel yhtyvät. Pitäkää toisistanne huolta.

Viro, Pärnu ja Konsen leirintäalue 10. marraskuuta 2016.

Koska en päässyt päivittämään blogia Saksassa enkä Puolassa on tullut hieman taukoa - pahoittelut siitä. 
Koblenzissa ostin saksalaisen kaasupullon koska tiesin että kahdella suomalaisella ei loppumatkan kylmeneviä kelejä hoideta.
Kärsimme rengasrikon ennen Wetzlaria mikä aiheutti ylimääräistä päänvaivaa. Minulla toki on vararengas ja osaan saksaa auttavasti mutta rikkoutunut on saatava kuntoon heti. Ich habe fünf reifen und ein is kaputt...
Wetzlarista jatkoimme Torgauhun joka on muuten Hämeenkyrön ystävyyskaupunki.
Seuraavaksi vuorossa oli Lutherstadt Wittenberg jossa kävin sillä kuuluisalla ovella mihin teesit naulattiin tai sitten ei - ovi oli metallia.
Rajaseudulla näkee vielä selvästi miltä maailma Itä-Saksassa aikanaan näytti. Sama meno jatkuu meille entuudestaan tutun Puolankin puolella. Ajoimme kylmenevässä kelissä kivihiilisavuisten kylien läpi kohti Liettuaa. Selvisimme hengissä puolalaisten hulluista ohituksista ja siitä yhdestä kauriista jonka silmänvalkuaisia katselin matkailuauton sivulasin läpi seisoessani jarrupolkimella Kirsin pitäessä kojelaudasta kiinni - joskus se on lähellä.
Cottbus - Puolan Grodzisk Wielkopolski - Ilawa - Liettuan Kaunas ja nyt olemme tässä. Pärnu-joki on jäässä ja sataa lunta hiljalleen. Kaukana takana muistoissa Moselin laakso viiniköynnöksineen ja aurinkoineen. 
Saunoimme eilen lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Kaiken kokemamme jälkeen suomalaisina pysymme edelleen mielellämme vaikka joskus hiukan paleltaa ja on pimeää. Huomenna kellumme kotiin.
Näin pitkän matkan annista saatte nauttia sitten myöhemmin kirjoituksieni sivujuonissa. Nyt teidän on tyytyminen muutamaan kuvaan jotka eivät välttämättä ole aikajärjestyksessä sillä koko maailmassakaan ei ole mitään järjestystä. 
Ne jotka väittävät että Saksassa ei ole metsiä tai vapaata luontoa eivät ole päässeet autobahnien bensa-asemien viinahyllyjä pidemmälle tai sitten he eivät vain uskalla edes ajatella kuinka lyhyt on aikamme täällä moninkertaisen historian ympäröimänä. 
Pitäkää toisistanne edelleen huolta.







































Viikko 43.

Ei juoksua mutta paljon pyöräilyä ja kävelyä nilkan turvotuksen antamissa rajoissa.

Viikko 44.

Ma- 5 km - 39 min. Zell (Mosel)
Ti- 6 km - 39 min. Cohem
Ke- 7 km - 46 min. Koblenz
To- Lepo
Pe- 8 km - 55 min. Torgau
La-Su- Lepoa; nilkka turposi hieman taas. Puolassa matkalla kotiin.

Yhteensä 26 km - 2 tuntia ja 59 minuuttia.

LOKAKUUN SUMMAUS

59 km - 6 tuntia ja 23 minuuttia

VUOSIKILOMETRIT 2016

Marraskuun alussa yhteensä 2036 km (Voi voi ...) 

LOPPUUN MAANTIETOA :

Liettuassa kun ajetaan pohjoiseen löytyvät seuraavat kylät juuri tässä järjestyksessä :
Sitkunai, Aristava ja Seta.




sunnuntai 23. lokakuuta 2016

PAS MAL



Laiva keinuu. Herään yöllä janoon ja kuumuuteen vaikka hytin lämpö on säädetty minimiin. Istun hetken sängynlaidalla ja mietin voiko ylensyöntiin kuolla. Puolentoista tunnin Superior päivällinen viineineen täyttää edelleen tajunnan lisäksi myös vatsan.
Laiva on Finnstar ja se vie meidät Travemundeen. Alun perin suunnitelma oli mennä Portugalin Faron lämpöön asti ja palata vasta Tammikuun alussa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja vei ensin isäni ja sitä myötä reissumielen. Valmiiksi ajateltu vuosien unelma talvehtia Etelässä muuttui nyt lyhennetyksi matkaksi Saksan Trieriin ja sieltä Moselin laaksoa myötäillen Puolaan. Puolasta palaamme tuttua Via Balticaa Tallinnan kautta kotiin. Laivalipun olin ostanut jo toukokuussa edullisesti – vailla palautusoikeutta, joten mennään sitten. Pyyhitään ikäviä matkanvarren pölyjä pois. Pas Mal – ei huono ?
Nilkkaa särkee. Taas viikko juoksematta edessä ja mennyt kohta takana. Sika turpoaa liikkeessä ja minä liikkumatta, näin siis kaksi sikaa yhdellä nyrjähdyksellä – nilkka ja minä. Ultrajuoksun merkillisyys avautuu vasta vuosien puurtamisen jälkeen. Lopputulos on aina sama. Liikkumattomuus. Harjoittelit tai et niin lopulta liike lakkaa. Tunnet olevasi vanha ja etenkin tunnet että sinulla ei ole enää annettavaa.
Eräs nuorempi ystäväni kirjoitti sähköpostissaan minulle että uudet ympyrät Pohjoisessa voivat toimia ponnahduslautana. Hän koki että paikka missä elää ei ole merkittävä vaan tapa miten siellä elää. Tämä on totta mutta jos pyrkii kehittymään ihmisenä sillä tavalla kuin minä pyrin niin ympäristönvaihdokset motivoivat niitä vaikeaselkoisia ajatusprosesseja mitä minä päivittäin läpikäyn.
Kehittymiseen ihmisenä liittyy olennaisena osana kohtuuttomuuden hallinta. Aiheesta on julkaistu kirjakin hiljattain. Minä en sitä aio lukea koska mielestäni on täyttä paskaa jotenkin rajoittaa kokemuksiaan. Jos omakohtaiset kokemukset menevät jonkin rajan yli ja siitä ei selviä voi syyttää vain itseään. Vahvoista pitkien juoksujen jälkitiloista selviäminen on osa juoksua. Ultrajuoksu kun ei ala lähtöviivalta eikä pääty maaliviivalle.
Kohtuuttomuuden hallintaan kuuluu loppuunpalamisen ehkäisy. On nähtävissä että aikamme kulku kohti dystopiaa kiihtyy ja sen myötä liiallinen oman elämän ohjelmointi kokemuksien keräilyssä menee yli yksilön sietorajan. Minusta näin pitää tapahtuakin. On nähtävissä  myös että työn määrä yhteiskunnassa vähenee tai siihen käytetty aika vähenee. Vapautunut uusi aika pitää käyttää jotenkin. Tässä yksilö törmää vaikeuksiin. Syömisen, naimisen ja lepäämisen oheen on keksittävä jotakin mielekästä tekemistä tai muuten turtuu.
Matkustaminen ja uusiin kulttuureihin tutustuminen on juuri tällaista mielekästä tekemistä. Matka itseen helpottuu jos ensin on nähnyt toisenlaisten ihmisten arkea ja historiaa edes pikaisesti ulkoapäin. Olen siis jälleen matkalla mutta myös jatkuvalla matkalla itseeni ja aina paikasta riippumatta.
Aiemmin pohdin sitä onko minulla annettavaa ultrajuoksun kautta itselleni. Minulle ei pelkkä tulos tai uusi ennätys riitä, pikemminkin oma kohtuuttomuuden hallintani on rajojen kohtaamista niitä ylittäen. On helppo palata normaaliin ylitettyään rajat koska lopputulemana pitäisi olla että normaali on sitä parasta arkea. Toisaalta kotiinpaluu tässä minun tilanteessani on uusi kokemus koska koti ja elämisen ympyrät vaihtuvat täysin. Niinpä tutun ja turvallisen raja katoaa. Pas Mal – ei huono tämäkään.
Dystopiaan me ajaudumme. Virkamiehet ovat päättäneet että 2017 alusta kouluissa ei poikia saa enää sanoa pojiksi eikä tyttöjä tytöiksi vaan on käytettävä nimiä. Sukupuolineutraalimpaan ilmaisuun pyritään opetuksessa esimerkiksi niin että enää ei ole olemassa suurmiesten historiaa vaan merkkihenkilöiden historiaa. Miettikääpä käytänön elämää tästä eteenpäin.
Nythän ei siis tarvita erikseen poikien eikä tyttöjen puhuoneita saati vessoja. Pienestä pitäen pienet Matit ja Maijat tottuvat olemaan yhdessä omina itseinään. Ongelman muodostaa se että luoja jo järjesti niin että uuden ihmisen syntyyn tarvitaan aina nainen ja ainakin miehen tavarat. Jos uudet sukupolvet naivat keskenään kaikkea sekaisin niin voi olla haastavaa miten seksuaalinen identiteetti kehittyy ja näkemys omasta minästä ja sen suhteesta kehoon. Virkamiehet – siis virkahenkilöt eivät aina täysin ymmärrä miten kauaskantoisia ovat nämä viisaat päätökset.
Kirjoittajana näen haasteellisena ilmaista itseäni kun suomen kielestä puuttuvat suvut. Siis onko lautamies nyt lautahenkilö ja jos on nainen niin onko se solvaus jos nainen joka toimii lautahenkilön virassa on pienirintainen. Eittämättä leskirouva Widegrenille syntyy myös ongelmia kun hän taloyhtiön huoltoon soittaessaan pyysi apua fyysiseen ulottuvuuksia vaativaan tehtävään asunnossaan. Pitäisikö rouva Widegrenin rohkaistua ja tilata huoltohenkalu ? Ja mitä jos paikalle saapuikin näinä sukupuolineutraaleina aikoina huoltohenkolo. Saiko rouva tarpeensa tyydytettyä eli onnistuiko huoltomies- tai -nainen spesifisessä voimaa vaatineessa tehtävässä näin vanhentuneilla ilmaisuilla ilmaistuna ? Sukupuolineutraaliuteen pyrittäessä syntyy ikäviä tilanteita kun ja jos nimenomaan johonkin tehtävään vaaditaan miehisiä avuja tai toisaalta eritoten naisen avuja.
Kuten kaikesta ylläkerrotusta huomaatte niin matkailu avartaa ja joutenolo täydellä vatsalla keikkuvassa laivassa josta ei pääse minnekään tekee ihmiselle ja etenkin hänen lausepituudelleen hyvää. Ajatuksen lento on lähes sanoinkuvaamattomalla tasolla ja itseilmaisua värittää liikkumattomuuden mukanaantuoma raikas pysähtyminen kun taas toisaalta ympäröivän merielementin luoma vimmainen tyhjän tilan täyttämisen tarve.
Eittämättä jossakin vaiheessa marraskuista kaamosta palaa harjoitusrytmiin erittäin hyvin levännyt juoksija erittäin tavoitteellisena. Pas Mal – Ei huono – todellakaan !

Kun päivitän tätä niin Lyypekissä soivat kirkonkellot. Vanha kaupunki lepää silmiemme edessä. Aamukävely on tehty ja kohta on aika nostaa kytkintä ja suunnata hieman etelämmäksi.
Laivalla tapasimme 80-vuotiaan pariskunnan henkilöautolla matkalla koiran kanssa talvehtimaan Torreviejan lähelle. Suomessa yksiö odottaa kesää tyhjänä. Älkää siis milloinkaan tulko sanomaan minulle että ei muka voi - niinkauan voi aina jotakin kun edes jokin liikkuu... 

---

Koska sain hyvää palautetta tekstistä niin lisään linkin jonka kautta pääsette tähän tyttö-poika-juttuun käsiksi.
Kuten huomaatte niin minäkin jatkoin tahallista väärinymmärrystä tai toisintulkintaa.
Miksi sitten ?
Tietenkin siksi että jos kaikki on niin neutraalia ja ihan helvetin säännönmukaista ja tasaista niin mikään ei maistu miltään eikä oikea hyvää tuottava rehellisyys saa jalansijaa. Kaikki määräykset, päätökset tai säännöt eivät todellakaan estä maalaisjärjen käyttöä.
Koska juuri nyt olen Saksan vanhimmassa kaupungissa Trierissä otan esimerkin täältä Saksasta. Tarjoilija oli ennen Herr Ober tai Fraulein sukupuolesta riippuen. Nyt sanotaan ravintolassa vaan että Hallo ! Aina vaan Hallo. Ainakin minä olisin ylpeä jos minua kutsuttaisiin herr oberiksi työssäni...

Linkki  

 
VIIKKO 42.
Ei juoksua – nilkkaa parannellessa…







Jos siis kirjoitat tai luet niin ainakaan laivan vessaan et siis voi heittää ulkomaisia artikkeleja...