Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

MINNE MENEN ?

Syksyn murretut värit. Kuolleiden lehtien tuoksu ja valon kontrasti. Minne olen menossa ? Elämäni varrella olen joutunut pohtimaan usein tuota kysymystä. Jossain vaiheessa huomasin että olen saanut pohtia sitä - ei siis ole ollut pakko.

Tässä blogikirjoituksessa ei ole yhtään valokuvaa. Ei voi ollakaan koska valokuva on vangittu hetki menneisyydestä. Tulevaisuuttaan ei voi kuvata kameralla. Sensijaan sanoin tai taiteen keinoin kylläkin. Oman tulevaisuuden kuvaaminen on osittain pelkkää haavetta. Haaveitahan pitää olla, ne osoittavat että elämä jatkuu vaikeuksista huolimatta. Se mitä seuraavassa kappaleessa kirjoitan ei ole haavetta. 

Kotitalomme Käpykolo tuli tällä viikolla myyntiin ja osa tavaroistamme on jo pahvilaatikoissa. On aika lähteä ja kääntää uusi sivu elämässään. Sellaiselle joka on hieman jähmeämpi liikkeisään ja urautunut kulkemaan samoja maisemia koko elämänsä mitan, voi seuraavaa kertomaani olla vaikeata ymmärtää.
Minä lähden Kirsin kanssa Inariin. Meistä tulee oikeasti Inarilaisia. Lähin kaupunki on Ivalo mutta me muutamme vajaan 200 asukkaan kylään nimeltä Nellim. Nellim sijaitsee 42 kilometriä Ivalosta koilliseen Inarinjärven itäpuolella.

Päätös syntyi siinä myöhemmin pyhitetyssä Hiacessa paluumatkalla Ivalon Lintumaasta pikkuisen ennen Tsarmijärveä. Hiekkatie kiemurtaa kohti Nellimiä. Ympärillä nousevat vaarat ja jos jossain maisema on kaunis ja levollinen niin juuri siinä. Päätöksen synty kuvastaa myös minun ja Kirsin ihmissuhdetta. Kun ollaan riittävän lähellä toista niin tietyt asiat kasvavat miltei sanomatta yhteen. Tokaisin Kirsille että kai me sitten muutetaan tänne johon Kirsi välittömästi sanoi että voihan sitä kokeilla.
Etelä ja nimenomaan hektinen etelä on nähty. Me olemme Kirsin kanssa ymmärtäneet jo kauan sitten että pohjoisesta on yhtä pitkä matka etelään kuin etelästä pohjoiseen. Mikään ei siis meidän elämäntavallamme ole kaukana. Ja jos muuttaa Nellimiin ei todella voi ollakaan, lähikauppaan on 42 kilometriä ja sama takaisin.

Pohjoiseen muuttamiseen ei ole meillä yhtä syytä. Leikkisästi voisin sanoa että niitä on ainakin yli kahdeksan; syyskesä,syksy, syystalvi, talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä ja niin edelleen. Lappiin muuttamalla ja nimenomaan siellä asumalla voi siis saada paljon, jopa kahdeksan vuodenaikaa ja kaamoksen kaupanpäälle.

Yleensä kun suuria muutoksia elämässään esittelee niin jopa läheisetkin ihmettelevät ratkaisuja. Yleisimmät kysymykset tässä tapauksessa liittyvät työhön tai välimatkaan. Minullehan työ yrittäjänä jatkuu edelleen kuten tähänkin mennessä. Hoidan paperityöt, juoksen (tulevaisuudessa hiihdän ja kalastan lisäksi...) ja kirjoitan sekä käyn joskus töissäkin fyysisestikin. Pohjoisessa olisi muitakin töitä tarjolla, esimerkiksi eräoppaana, mutta katsellaan mitä on tulevaisuudessa kiva tehdä. Viimeksimainittu koskee myös Kirsiä.
Välimatka on suhteellinen kysymys. Täältä Hämeenkyröstä Nellimin kotiin on 1100 kilometriä autolla. Lentäen Ivalosta kaksi tuntia Helsinkiin. Jos ostaa lentoliput ajoissa niin menopaluu kahdelta junalippuineen alle 150 euroa, toki psykoosisesonkien eli joulun, pääsiäisen tai muun ruskaretkeilyn kaltaisten pakkojen ulkopuolella, jolloin keskivertoturisti tulee juhlimaan tunturikeskuksiin saadakseen myöhemmin kehuskella käyneensä tosilapissa.
Minun tosilappini on ihan muualla ja nyt siitä tulee entistä todellisempi. Meiltä kotoa Nellimistä on kahdeksantoista kilometriä erämökille jonka pihassa karhu kävi viimeksi todistettavasti kolmisen viikkoa sitten. Paikka on sama mistä Aili Valpuri Valle hiihti 1900-luvun puolessavälissä Ivaloon hammaslääkäriin. Hammaslääkäri valitteli että ei ole puudutusainetta jolloin Aili pyysi ottamaan kipeän hampaan pois siitä huolimatta ja pari muuta hammasta myös. Sitten Aili hiihti takaisin Talvitupalompoloon illaksi syljeskellen verta oman tekemänsä ladunvarteen. Sata kilometriä hiihtäen hammaslääkäriin !

Muuttomme Pohjoiseen tapahtuu pikkuhiljaa asioiden järjestyttyä. Kun on asunut kuusitoista vuotta samaa mökkiä niin ei käy kädenkäänteessä tavaramäärän siirtokaan. Toisaalta on turha kuvitella että edes puolet tavarasta lähtisi mukaan, vaan se löytää ihan muunlaiset loppusijoitukset. Ehkäpä vähän vähemmän on todellakin enemmän.

Menen siis Pohjoiseen. Tulevaisuudessa kerron lisää ja etenkin kirjoitan teille miten etelän vetelä sopeutuu lappilaiseen identiteettiin, joka tosin on tullut tutuksi kohta kahdenkymmenen vuoden retkeilyjen kokemuksella mutta asuminen on aina eri juttu. Blogiini ajattelin lisätä myös uuden Ivalo-sarjan jossa pureudun hieman toiselta kantilta maisemaan jossa tulen elämään ja tietenkin myös juoksemaan.

On selvää että kaiken tämän keskellä viimeaikojen juoksu on ollut sivuosassa ja kuuliaisesti odottanut vuoroaan. Sen aika tulee sitten kun on tullakseen. On ihan turha yrittää stressata harjoittelusta ennenkuin muutto ja muut pakolliset asiat ovat ohi.



VIIKOT 37. JA 38.

Ma- Nellim Pahtalammen laavulle polkua 15,5 km - 2.05.
Ti-To - Lepoa
Pe- Kotona 11,5 km - 1.10.
La-Su- Lepoa

Ma- 8 km osittain kävellen - 1.08.
Ti- 10 km - 1.08.
Ke- 8 km - 50 min.
To-La- Lepoa
Su- 5 km - 35 min.

Yhteensä kahdessa viikossa 58 km - 6 tuntia ja 36 minuuttia.

Loppuun kirjoitan erään ajatuksen joka on ollut mielessäni vuosikausia :

" Ihmisen pitäisi muuttaa asumaan sinne missä tuntee olonsa kotoisaksi ja vasta sitten alkaa miettimään mitä siellä voi tai pitää tehdä. "

 

maanantai 12. syyskuuta 2016

LAPIONPISTOJA

Nellim - 12.9.2016

LAPIONPISTOJA

En ole siinä mielentilassa että saisin mitään kovin yhtenäistä kirjoitettua teille mutta olkoon nämä ajatukset ikäänkuin kiviseen maahan kaivettuja lapionpistoja. Pieniä piipullisia jaettavaksi maailman tuuliin, ajatuksia ja tuntoja viimeisiltä viikoilta.


Kahden viimeisen viikon aikana juoksu on tuntunut todella turhalta. Olen silti silloin tällöin piipahtanut lenkillä haistelemassa ilmaa lukuisten muiden asioiden ja matkustamisten lomassa. Tänään maanantaina juoksin isäni jalanjäljissä tulevilla kotipoluillani Nellimissä Pahtalammen laavulle yhteensä 16 km. Hiljainen erämaa ja isän nimi laavun vieraskirjassa raastoivat sielun entistä enemmän verille. Silti kaksi tuntia märissä lenkkikengissä yksin hiljaisuudessa antaa alun mahdollisuudelle yrittää jälleen kerran.
Tilanne on samankaltainen kun äidin kuoleman jälkeen valmistauduin Täbyn 100 mailin kilpailuun. Elämän on jatkuttava myös juosten ?  Isän haudalta on kevään 2017 Unkarin 6-päivän kilpailun lähtöviivalle henkisesti kaksinverroin pidempi matka kuin fyysisesti. Silti olen päättänyt yrittää. Anna mennä vaan - olisi isä sanonut.


Isä halusi tulla haudatuksi Nellimiin Trifon Pyhittäjän kirkon kupeessa olevalle tavattoman kauniilla jäkäläkankaalla sijaitsevalle hautausmaalle. Täällä on tapana että hauta kaivetaan itse. Monenlaista lapiohommaa olen elämäni varrella toimittanut mutta tämä oli ylivoimaisesti raskain.
Polvillaan kun nostelee kiviä hiekan seasta keskeneräisen haudan kaivannon äärellä niin kovempikin nöyrtyy. Kaivaminen oli minulle suuri kunnia ja yksi niistä konkreeteista teoista jolla sananmukaisesti laskin isän käsistäni Jumalalle. Pystytin haudalle myös väliaikaisen yksinkertaisen tekemäni puuristin. Pysyvä metalliristi tulee myöhemmin.
Hautajaisten aluksi uurna oli kirkon kuistilla korokkeella. Kun vieraat olivat kokoontuneet niin tein isän kanssa viimeisen matkan jalan Kirsi vierelläni ja laskin uurnan hautaan. Tämän jälkeen luterilainen pappi toimitti siunauksen. Laulun jälkeen lapioimme haudan umpeen ystävien ja kylän ihmisten kesken. Tämän jälkeen ortodoksipappi ja kanttori suorittivat hautajaispalveluksen jonka jälkeen laskettiin kukat. Lausuin pari sanaa väelle ja siirryimme Nellimin kylätalolle kahvitilaisuuteen.

Kylätalolle olin kutsunut kaikki tietämäni isän tutut pohjoisesta ja harvat jäljelle jääneet etelästä. Tilaisuudesta muodostui käsin kosketeltavan lämminhenkinen kun Lappilaiseen tapaan mutkattomasti yli 20 ihmistä muisteli Paavoa ja sattumuksia matkan varrelta. Minulta kysyi tilaisuuden jälkeen eräs hyvin iäkäs Nellimiläinen että mistä olin keksinyt että hauta luodaan umpeen hautauksen yhteydessä. Tapa on vanha ja peräisin Koltilta mutta yhtä hyvin se sopi meille sillä näin moni sai muiston ja konkreetin mahdollisuuden muistaa ja osallistua.
Kahvitilaisuuden jälkeen minä ja Kirsi ajoimme 18 kilometriä erämaahan mökille mukanamme ortodoksipappi isä Pietarinen ja hänen kanttorivaimonsa Anneli. Talvitupalompolossa suoritimme mökin pyhityksen pyhällä vedellä. Luterilainen tapa on kodin siunaaminen mutta ortodoksit käyttävät mieluummin kodin pyhittämis- termiä. Koti tai mikä tahansa muukin maallinen asia voidaan pyhittää. Uusille asukkaille tämä on osa sitä uskoa jossa ilmenee alkuperäinen Pyhän Kolminaisuuden toiminta koko luomakuntaa kohtaan.
Pallo hyvään pyrkimisessä on siis meillä ja tavallaan isän sielu on vapaa. Mökiltä, paikasta jota isä rakasti yli kaiken, hän lähti viimeiselle matkalleen. Meidän tehtäväksemme jää muistaa kuten edellisessä tekstissäni jo kirjoitin. Kun kutsu käy niin jokainen on itse vastuussa onko edes yritänyt.



Lapissa elämään kuuluu olennaisena osana sattumukset matkan varrella. Erämaa vääntää ylpeät niskat nurin pitkine etäisyyksineen, väkeä on vähän ja niinpä arjessa tulisi muistaa kulkea käsi kädessä läheisten kanssa aina kun siihen on tilaisuus.
Yhtenä yönä isälle soitettiin ryyppyporukasta että Jussi on huonona ja että jos isä tulisi viemään häntä Ivaloon sairaalaan. Isä tietenkin ensin haukkui "helvetin perkeleet" että miksi he eivät soita hätänumeroon jos toinen on huonona. Sitten isä puki päälleen ja haki huonovointisen ystävänsä kämpältä hiacen etupenkille ja viiltävän kovassa pakkasessa lähti kohti Ivaloa.
Jussin vointi kuitenkin huononi pitkän matkan aikana ja hän kuoli autoon ennen perillepääsyä. Ja kuinka nyt sattuikaan että juuri Jussin hauta on isän haudan vieressä Nellimissä. Hiace on pyhitetty nyt myös.

Kirsi ja minä kävimme sunnuntaina Ivalon kirkossa messussa. Siellä isän nimi kuulutettiin kahden muun poisnukkuneen seurana ja heille sytytettiin kynttilät. Samassa hartauksessa kävin itse ehtoollisella pitkästä aikaa. Ainakin minä uskon ja sydämeni on avoin.

Lahjoitimme jäämistöstä kaikki käyttökelpoiset vaatteet ja kengät sekä osan astioista Lyyli Huhtamellalle Saariselälle. Lyyli vie lahjoitukset Petsamoon ja Karjalaan ihmisille joilla ei ole mitään muuta kuin puutetta. Tavaraa on omasta takaa aivan liikaa ja tuntuu että tähän kaikkeen tukehtuu.

Kaikki eivät edes lapiota tarvitse. Kävimme järvillä kääntämässä veneet ja mökillä saunassa. Saunan kupeessa karhu oli tonkinut muurahaispesää perusteellisesti. Lienee sama jonka jäljet ovat noin kolmetoistasenttiset eli kaveri on reilu 150 kiloinen. Olisi tarjottu makkaraa mutta ei saapunut.
Oikeasti täällä rajaseudulla se on karhulta vahinko jos se ihmiselle itsensä näyttää.


Kaiken menetyksen tuskan keskellä olen tavattoman kiitollinen ystävilleni tuesta, puheluista, lukuisista adresseista ja muista osanotoista. Yksin en millään olisi jaksanut.
Onni onnettomuudessa on että niiden ihmisten määrä jotka pitävät minut järjissään kasvoi nyt neljällä. Ahti ja Leena Koskisen kanssa on muutenkin lähennytty vuosien varrella aina enemmän ja nyt joukkoon tulivat Vartiaisen Jari ja Marja.



Elämä ehkä jatkuu. Aika on menettänyt merkityksensä ja voin kysyä itseltäni missä olen ollut kuukauden. Sieluni sensijaan on toistaiseksi peruuttamattomasti löytänyt paikkansa pohjoisesta. Tästä on ehkä hyvä jatkaa.
Katellaan.




VIIKOT 35. JA 36.

Ma- kotona 8 km - 59 min.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 1:13
To-Pe- Lepo
La- kotona 8 km - 52 min.
Su- Lepo

Ma- Lepo
Ti- Nellimissä Palo-Pyhävaaralle reilu 8 km - 50 min.
Ke- Lepo
To- 5 km Nellimissä tiellä - 35 min.
Pe-Su- Tauolla.

yhteensä 39 km kahdessa viikossa - 4 tuntia ja 29 min.

ELOKUUN SUMMAUS

Juoksua 259 km - 37 tuntia ja 16 minuuttia.

VUOSIKILOMETRIT SYYSKUUN ALUSSA 1890 km.



                             Muistoissamme Paavo Koskinen 14.12.1941 - 14.8.2016
Isä Paavo mökillä kahvinkeitossa.







tiistai 30. elokuuta 2016

MUSTAA KURAA

ALUKSI

" Minä en enää kohta jaksa." 
Ultrajuoksija Pasi Koskinen Inarin Talvitupalompolossa viikon 34. puolivälissä.

MUSTAA KURAA


Olen lukemattomia kertoja kirjoittanut tässä blogissa että ultrajuoksu on kokonaisvaltaista. Todellinen harjoittelu ja tavoitteellisuus kohti epäinhimillisiä suorituksia ei ole vain hetken mielijohde jonka jälkeen palataan taas postimerkkeilyn pariin. Ultrajuoksu on pitkäjännitteistä työtä jossa fyysisen ja henkisen kehityksen taustalla elämän on oltava tasapainossa.

Varsin vaikeiden vaiheiden jälkeen sain kesä- ja heinäkuussa juoksuni luistamaan. Suunnittelin harjoittelua ja lukkoonlöin tavoitteet ja parametrit niiden saavuttamiseksi. Vielä elokuun alussa pohjoisen Norjan hivellessä jalkoja 137 viikkokilometrin ja 4497 vertikaalisen nousumetrin avulla kaikki näytti ja tuntui hyvältä. Loppukuuhun olin vielä kliimaksiksi suunnitellut Onnin kanssa Karhunkierroksen läpijuoksun. Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Sain suruviestin isän kuolemasta Ifjordin ylängölle, aika pysähtyi ja putosin mustaan kuraan.

Vanhempani erosivat kun olin 12 vuotias. Siitä asti olen uinut mustassa kurassa heidän välissään. Isä haukkui äitiä ja äiti isää. Minä sain kuunnella kumpaistakin lähes 40 vuotta. Äiti kuoli ensin ja vaikka hän oli inhimillisempi niin katkeruus seurasi silti peiteltynä loppuun asti. Isä taas kehitti katkeruudesta taiteenlajin, sain vielä tänäkin vuonna toukokuussa syntymäpäiväonnittelujeni ohessa kuulla että äitini oli huora.
Äitini ei ollut huora eikä isäni ollut juoppo saati edes alkoholisti. Sensijaan äitini ei ymmärtänyt ihmissuhteistaan kovin paljon eikä isä taas ymmärtänyt alkoholin kohtuukäytöstä kovin paljon. Kahden keskenään kaikissa yhteisissä asioissaan epäonnistuneen ihmisen välissä kasvaminen on kieltämättä ollut yhtä helvettiä aina välillä. Joskus totesin kumpaisellekin että mitäs jos kasvaisitte aikuisiksi - vihdoinkin.
Saamani palautteen mukaan on kuitenkin yksi asia jossa he eivät epäonnistuneet. Minä itse. Minut aikaansaatiin soputeltassa Mallan luonnonpuistossa Käsivarressa joskus syksyllä vuonna 1963. Tarina ei kerro oliko kirves retkipatjan alla mutta poika todistettavasti kuitenkin tuli. Ja loppu on historiaa, minun historiaani.
Tarinastani on osa luettavissa blogin "otteita pöytälaatikosta"-osastosta sivupalkista. Osa on edelleen kirjoittamatta koska kustantajaa ei ole löytynyt. Nyt voisin harkita koska lopullinen ulospääsy mustasta kurasta häämöttää.
Kaltaisiani on monia. Avioerolapsia jotka ovat kärsineet erilaisten sekakäyttöjen yhdistelmistä monin tavoin. Minä olen kärsinyt äitini rikkonaisista miessuhteista ja isäni alkoholinkäytöstä ja loppumattomasta katkeruuden ilmapiiristä perheyhteydessä. Molempien puolustukseksi on todettava sodanjälkeiset ajat, esivanhempieni murtuneet haaveet ja kasvuilmapiiri jota olisi pitänyt tuulettaa. Mennyt on mennyttä ja sen kaivelemisesta en saa tyydytystä mutta hyvän tarinan kuitenkin. Ja hyvä tarinahan ansaitsee tulla aina kerrotuksi.

Tarinan aika tulee myöhemmin. Nyt kahlaan viranomaisten, hautaustoimiston, kirkkoherranvirastojen, pappien ja tuomareiden seassa. Niskassani on lukemattomien asioiden hoitaminen ja sydämessäni loputon suru. Suru hukkaanheitetystä ajasta molempien vanhempien kanssa elämässäni. Suru menetyksestä ja ajasta jota edes ultrajuoksija ei koskaan tavoita vaikka miten juoksisi.

Elämä kuitenkin jatkuu. Olen valtavan kiitollinen läheisille tuesta ja kuuntelemisesta. Tehtäväkseni jää sanoa että muista Herra isää kuten äitiäkin. Joku kysyy että eikö se Herra muistuttamatta muista. Kyllä Hän muistaa mutta jos minä muistan muistuttaa niin rakkaus maailmassa kasvaa moninkertaiseksi. Mitä tällä tarkoitan - sietäisi jokaisen pysähtyä pohtimaan.




VIIKOT 33. JA 34.

Ma- Juoksua 6,79 km - 53.18. Sletnes.
Ti - Vaellusta Sletnesissä vajaa neljä tuntia.
Ke- Juoksua Pykeijan tiellä 10,06 - 1.05.
To- Polkupyöräilyä Pykeijassa 14 km.
Pe- Juoksua 10,01 km - 1.05. Nellim.
La- Lepo
Su- Lepo
Juoksua reilu 26 km - 2 tuntia ja 53 minuuttia. 

Ma- 6 km - 37.35. Nellim.
Ti - La - Tauolla. En yksinkertaisesti jaksa.
Su- 8,50 km - 53.02. Lapinlahti. Nousua 165 m.
Juoksua 14,5 km - tunti ja 30 minuuttia.

KUVIA MATKAN VARRELTA...









JA TOISEN MATKAN PÄÄTEPISTEESTÄ...





 LOPUKSI



 

tiistai 16. elokuuta 2016

TYHJÄ TUNTURI

Kirjoitan tätä maailman pohjoisimman kiinteällä maalla sijaitsevan majakan pihassa. Aurinko on laskenut Slettnes fyrin taakse, on pakoveden aika ja taivaanranta punertaa sieltä minne aurinko hetki sitten jätti lämpönsä. Meri on mietteliäs, jopa vaisu ja kaukaa horisonttiin on kerääntynyt matalaa utupilveä.
Juoksin äsken yhden elämäni yksinäisimmistä lenkeistä vasta myöhään illalla niemellä ja Gamvikiin johtavalla tiellä. Tuuli tuiversi viimeisiä voimiaan ennen yötä ja vain minä ja yksinäinen kettu olimme enää liikkeellä. On kulunut aikaa alle kaksitoista tuntia siitä kun sain tietää että isäni on kuollut.
Minulta on usein kysytty miksi en kilpaile ultrajuoksussa vuorilla tai pohjoisen tuntureilla kun kerta mielelläni juoksen niillä. Lähimmät ihmiset muistavat että ennen kuin aloin kirjoittamaan blogia olin jo juossut Haltille edestakaisin kahdessa päivässä Raine Koivumäen kanssa ja yksin kolmessa päivässä Käsivarressa pitkälle yli kaksisataa kilometriä rengasreitillä Vuosku-Hirvasvuopio-Terbmisjärvi-Kilpisjärvi-Ropin Pirtti-Vuosku. Lukuunottamatta yhtä Vaarojen Ultraa ja yhtä Saanan vuorijuoksua en ole poluille numeroa rintaani halunnut. Miksei siis kilpaa tunturissakin ?
En ole viimeisinä vuosina ollut kovin kilpailuhenkinen. Kaiken mittaaminen on tuntunut turhalta kuuden päivän juoksujen ja etenkin tuhannen mailin juoksun jälkeen. Poluilla olet ultratrail-juoksija tai vuorilla sky-juoksija. Tiellä ultraaja tai maratoonari. Etappijuoksijakin voit olla. Tittelit eivät maistu eivätkä vaikuta. En myöskään ole vakuuttunut että juoksemalla jonkin tietyn kisan tietyssä ajassa saat nimesi historiaan tai sinulle annetaan "ultrajuoksun tohtorin arvo".
Enemmän olen ollut kiinnostunut omista poluistani olivatpa ne sitten korkealla tai matalalla - maastossa tai tiellä ja etenkin siitä mihin matka on minua ihmisenä kuljettanut. 
Arvostan enemmän vanhanliiton juoksijoita kuten Seppo Leinosta, Montelan veljeksiä tai vaikkapa Jussi Hämäläisen tyylisiä juoksijoita. Nämä kaikki mainitsemani esimerkit ovat juosseet miljoonia kilometrejä ilman otsikoita ja titteleitä ja eittämättä saaneet elämäntapansa kautta selville mihin kaikki lopulta johtaa - mittaamattakin.
Olen halunnut pitää tunturin tyhjänä vaatimuksista. Olen ajatellut että Pohjoinen ja tunturi ovat paikka johon vanhana voin palata kompuroimaan ja muistelemaan menneitä. Menneitä ilman muiden asettamia cut-off aikoja tai muita vaatimuksia olla parempi ja kestävämpi lähes loputtomiin.
Juuri tänään tunturini on tyhjempi kuin koskaan. Toivon että joskus kun minun aikani loppuu minut muistetaan periksiantamattomuudesta kuin myös ymmärryksestä siitä kuinka pitkälle luonnon ja itsensä kanssa voi mennä ennenkuin ei ole enää paluuta. Ja kun ei ole paluuta jää rajattomasti aikaa inhimillisyyteen.
Isäni muistokirjoituksen aika tulee ehkä myöhemmin. Meitä kahta yhdisti maailmassa vain yksi asia: rakkaus pohjoiseen. Isän pohjoinen oli enemmän ison Inarin ympärillä kun taas minun pohjoiseni on Käsivarren Yliperällä ja Pohjois-Norjassa.
Tässä vaiheessa voin vain sanoa että kuten äitinikin osalta niin myös isäni osalta jatkan perinteitä. Isä-Paavolta perinnöksi jäävät kaksi suurta ajatusta, joita hän niinä hetkinä kun kuningas alkoholi ei murtanut välejämme, minulle aina kertoi.

- Maailmassa ei ole niin huonoa asiaa, ettei sitä viinalla saisi vielä huonommaksi.

Ja toinen isän viimeiset sanat minulle puhelimessa :

- Kaikkea hyvää teille molemmille.

Vain positiivisesta ajatuksesta jää jälki joka jatkaa elämäänsä, kaikki muu häviää ikuisuuteen. 


 VIIKKO 32. JUOKSUT

Ma- 8,05 km - 1.11. Saanan huipulle Kilpisjärvellä ja takaisin. Huipulle 39 min., ei kaikki pelissä. Nousua 535 m.
Ti- 20,03 km - 2.34. Retkeilykeskus - Norjan raja ja takaisin Jehkaksien itäpuolelta. Nousua 414 m.
Ke- 10,01 km - 1.15. Levin huipulle ja takaisin. Nousua 355 m.
To- 8,00 km - 57 min. Levi pururataa ja muuta. Nousua 111 m. Väsynyt.
Pe- Lepo; seitsemäntoista päivää edellisestä...
La- 10,02 km - 1.07. Juoksu Kevon tutkimusasemalle. Nousua 183 m.
Su- Ap. kävelyä Kirsin kanssa tunturissa 3 tuntia, nousua 130 m.
       Ip.Juoksua avotunturissa Ifjordfjälletillä. 8,04 km - 1.13. Nousua 290 m.

yhteensä 64 km - 8 tuntia ja 17 minuuttia, juoksun vertikaaliset nousumetrit 1888 m.

Viikko ja sen kuvat eivät tälläkertaa vaadi selityksiä. Pitäkää toisistanne huolta.











maanantai 8. elokuuta 2016

MILLAISTA SE ON




MILLAISTA SE ON ?

Ajaessani Norjan Signaldalenin laakson tien viimeisiä kilometrejä ohitin sähkökäyttöisellä pyörätuolilla ajelevan miehen. Hän katseli ylös laakson reunoille kuten minäkin. Ajaessani eteenpäin tuli mieleen että elämä on tässä ja nyt. Voimiesi päivinäkin kuljet käsi kädessä kuoleman enkelin kanssa – mutta älä pelkää.
Ihminen on ainoa olento joka pystyy näkemään elämän kauneuden ja iloitsemaan siitä. Miksi se on toisille niin vaikeaa ? Ei tarvitse lukea Kirkegaardia tajutakseen että elämän tarkoituksen etsinnällä ei ole mitään tekemistä elämän onnen kanssa. Vaikka kuinka toteuttaa haaveitaan tai tekee muusta joukosta poikkeavia elämänvalintoja niin ei välttämättä ole onnellinen.
Vietin alkuviikon Heligskogenissa. Anteeksi vain lukijani, voitte tuomita minut epäisänmaallisuudesta mutta todellisuudessa en saa enää paljon irti Käsivarren suurtuntureista. Sensijaan Norja ja Lyngenin alpit hivelevät sekä mieltä että pohjetta. Ehkä ymmärrätte paremmin kun tutkitte viikkoni vertikaalisia nousumetrejä. Saanen synninpäästön ?
Maanantaina juoksin Lavkarittettiä myöhään illalla vesisateessa. Mukana oli puhelin ja autonavain. Kulttuuri syveni kun periaatteesta piti väkisin käydä Lavkavarrin viereisessä pienessä kurussa. Palauduin kuitenkin yllättävän hyvin ja sain tehtyä tiistaina ja etenkin keskiviikkona hyvät juoksut. Keskiviikkona 14,5 kilometrin lenkkiin meni aikaa peräti 3 tuntia ja 42 minuuttia. Joku saattaa ihmetellä ajankulua mutta vertikaalista nousua kertyi 872 metriä ja siitä puolet alun asvalttipätkän jälkeisessä kolmessa kilometrissä. Nyt olen tutkinut laakson molemminpuoleiset ylängöt varsin tarkkaan mutta myönnettäköön että jouduin hetkittäin laskemaan alastullessa koivikossa pystysuoraa pyllymäkeä kun en vieläkään ole poro enkä lentääkään osaa mutta läheltä jo liippaa ensinmainittua.
Torstaina juoksin mietteliäänä Signaldalenin sotavankitietä ylängölle. Nousua kertyy ensimmäisessä viidessä kilometrissä melkein viisisataa metriä joten runkkua pitää putkessa olla ja vaikka kuinka olisi niin happi loppuu varmasti. Tiepahasella voi aistia historian havinan. Seudulla toisen maailmansodan aikaan kuoli hyvin vähän norjalaisia koska heidät evakuoitiin kaikki. Sensijaan sotavankeja kuoli kuin kärpäsiä. Oli ruuasta puutetta ja kuolleita kavereita syötiin hengen pitimiksi. On jotenkin puistattavaa juosta polvihousupoikana teknisissä vermeissä mäkeä ylös huvin vuoksi. Väistämättä ajatus verisistä kengänjäljissä seuraa aina Barraksen ylängölle saakka jossa tunturituuli pyyhkii paskat pois ja on jälleen aika uusiutua juosten.
Lisään vettä myllyyn tässä epäisänmaallisuudessa. Norjassa on erittäin harvoin tunturissa nähtävissä mitään roskia toisin kuten Suomessa. Juttelin Turlagetin vaeltajan ja vapaaehtoistyöntekijän kanssa ja hän sanoi että osa Norjan Saamelaisista on yhtä välinpitämättömiä kuin Suomenkin Saamelaiset mutta Norjassa siivotaan talkoilla reittien ympäristöjä ja tupia huomattavasti enemmän. En syytä alkuperäiskansoja enkä ketään muutakaan mutta säälittävät puheet siitä että turistit pelkästään sotkevat voisi jo lopettaa. Turistin raha sentään vielä kelpaa Enontekiölläkin mutta vastinetta sille olisi saatava. Asiat voisi edelleenkin tehdä kunnolla esimerkiksi jätehuollon osalta,  nyt Kilpisjärven jäteongelma on siirtynyt Karesuvantolaisten hoidettavaksi.
Perjantaina juoksin Pältsanin massiiville Signaldalenista ja takaisin. Nyt käytin hyväkseni Gappohytalle menevää reittiä noin kahdeksan kilometriä ja sitten oikaisin Njearrelahkun yli Njearrejärven päähän. Toisin kuten usein mainitaan niin Masealvarrin ja Lassavarrin yhtymäkohdasta pienen saaren kohdalta kyllä pääsee kahlaamaan yli, vettä ei ollut edes polveen ja nyt on ollut sateinen kesä. Suon jälkeen edessä nousee loputon Pältsan. Löin pientä sisään ja nousin huohottaen Pältsanin tasanteelle. Join kahvit ja puin tuulitakin ja hanskat päälle ja lähdin viimeisille sadoille metreille. 
Yllätys oli melkoinen, kun Pältsänin nousun vaikeimmassa kohdassa jossa leveys on vain viitisentoista metriä ja molemmin puolin jyrkännettä riittää alas satoja metrejä tuli kolme poroa vastaan. Häkellyin, sillä kaikkeen olen varautunut mutta ikinä en ole ollut poroa näin lähellä. Kopeloin epätoivoisesti kameraa alimmaisen takin rintataskusta ja pelkäsin että jään alle. Mihinkään ei voinut väistää mutta porot väistivät lopulta Moskugaissin puolelle. Helpottuneena nousin 1442 metriin huipulle ihailemaan maisemia. Alastulo sujui ongelmitta jos ei huomioida vihaisia kimalaisia jotka lentävät näinkin korkealla ja päin näköä sumeilematta.
Paluumatkalla Njearrejärven jälkeen riekot lähtivät aivan jaloista pakoon mutta vain muutaman metrin päähän nauramaan ja pyrstöään heiluttamaan. Ajattelin juostessani että olen ollut täällä jo niin kauan että kyse on hiljaisesta ja myötäilevästä askeleesta. Et voi koskaan taistella luontoa vastaan mutta voit tanssia luonnon ehdoilla. On kyse molemminpuoleisesta luottamuksesta. Mitä lähemmäksi eläimet sinut päästävät sitä enemmän osaat olla yhtä luonnon kanssa.
Lauantaina juoksin laaksossa tasaisella kevyesti reilun kahdeksan kilometriä palautteluksi. Lepäsin ja paistoin illalla makkaraa pitkän kaavan mukaan. Kuten eräästä kuvasta voitte huomata mitään rajoja ei ole. Kyse on periksiantamattomuudesta. Että muistaa mistä on tullut ja mihin on huomenna menossa ja kuka tästä kaikesta loppujen lopulta vastaa.
 ”Mitä siis ihminen saa kaikesta vaivannäöstään ja sydämensä pyrkimyksestä, jolla hän rasittaa itseään auringon alla ?” Saarnaaja 2:22 - ”Have a drink on me...” AcDc.
Sunnuntaina sumuinen keli pakotti muuttamaan suunnitellun. Juoksu Gappohytallekin kelpasi vaikka olikin hiukan liukkaita kiviä. Upean viikon upea päätös. Det går bra – gå på !
Tällä kaikella yritän selittää millaista se on. Ette voi tuntea samaa lämpöä tai kylmyyttä kuin minä, kun nousen kivikkoa tuuma tuumalta ylemmäs kohti huippua peläten samalla putoavani. Ette voi tuntea samaa väsymystä kuin minä, kun 34 kilometrin matkaan pakataan 1487 vertikaalista nousumetriä ja ollaan matkalla reilut seitsemän tuntia. Ette ehkä myöskään voi ymmärtää mitä riemua on, kun lenkkikenkä on täynnä suon ruskeaa kuraa ja hetken päästä se huuhtoutuu Njearrejärven jääkylmässä vedessä kahlatessa. Ette voi kokea samoja kipuja kuin minä, kun paluumatkalla Barraksen kivikkoisella tiellä vauhti nousee alamäessä lähelle kuutta minuuttia per kilometri kaiken rymyämisen jälkeen ja silmänurkassa on hien lisäksi kyyneliä.
Mutta ehkä voitte ymmärtää että onnellisuus tulee yksinkertaisista asioista. Kun kaataa matkailuautossa teräspannusta keitettyä vettä ikivanhaan ruskeaan kahvisuodattimeen ja haistaa tuoreen kahvin tuoksun. Istahtaa pöydän ääreen ja laittaa mettäkakon päälle hilloa tai nutellaa ja syventyy seuraavan päivän linjoihin. Menee illalla ulos, tekee tulet ja paistaa makkaran. Kun puhelin ei toimi eikä nettiä ole. Televisiosta ei näy mitään eikä yhtään radiokanavaa kuulu. Voi vain nukahtaa loppuunajettuine jalkoineen hiljaiseen Paraselvan kohinaan tietäen että huomenna taas.
Millaista se on ? Se on yksinkertaista päivästä päivään juoksemista ja sen kautta voi nähdä elämän kauneuden ja nauttia siitä.

VIIKON 31. JUOKSUT
Ma- Heligskogen, osin Lavkarittettiä 25,08 km – 3.13. Nousua 605 m. Sadetta ja sumua.
Ti- Heligskogen länsi, ennen Basejärveä alas; 21,16 km – 3.07. Nousua 266 m.
Ke- Heligskogen Rastfjellet 14,51 km – 3.42. Nousua 872 m. Kova tuuli.
To- Signaldalen kevyttä verryttelyä ylängölle 12,72 km – 2.01. Nousua 483 m. Puolipilvistä.
Pe- Signaldalenista käynti Pältsalla; 34,03 km – 6.47. Nousua 1487 m. Hieno päivä.
La- Signaldalenissa 8.16 km – 1.08. Nousua 108 m. Kaikella on aikansa ... Viikon tärkein lenkki.
Su- Rognli – Gappohytta 22,07 km – 3.09. Nousua 676 m. Sumuinen keli.

Yhteensä juoksua 137 km ja 730 metriä – 23 tuntia ja 7 minuuttia.
Vertikaalinen nousu yhteensä 4497 metriä.

Lukijalle vinkiksi että jos tutustut maanantain ja perjantain juoksuihin garmin connectin linkin kautta kannattaa juoksun kartta muuttaa maastokartaksi niin siitä saa enemmän irti. Kartan saa muokattua kartan yläreunasta kolmannesta "kuvakepinosta".

MILLAISTA SE MYÖS ON


Asuminen matkailuautossa voittaa useimmiten kotiolot. Maisema vaihtuu ja sen myötä kokemukset. 
Silti on imuroitava, tiskattava ja pestävä pyykkiä. Kun kirjoitan tätä olen Kilpisjärven Retkeilykeskuksella. Pyykkikone käy, on imuroitu ja puunattu autoa sisältä - en voi sietää likaista matkailuautoa. Olen käynyt kaupassa ja ostanut pullon kaasua. Pyykin lisäksi kaksi asiaa on tärkeätä välillä näillä reissuilla : sauna ja sähkö. Sauna on itsestäänselvyys mutta nyt kelien oltua varsin sateiset ja osin pilviset on matkailuauton akusto ladattava välillä kunnolla valtakunnanverkosta. Aurinkopanelit eivät aina riitä ja kun en ole viikkoon ajanut kovin pitkää matkaa yhtämittaa niin auton moottorin vahvistettu laturikaan ei ole ehtinyt akkuja täyttää. 
Tietämättömille kerrottakoon että virtaa tarvitaan vesipumppuun kun tiskataan ja käydään suihkussa sekä tietenkin lämmittimeen ja valoihin. Nykyään tulen toimeen helposti neljäkin päivää liikkumatta minnekään, myös pilvisellä säällä.
Saunalenkkikin odottaa. Kuten kirjoitin - päivästä päivään, taidan taas lähteä. 


Satunnaisia kuvia viikolta. Kuvat eivät ole välttämättä mitenkään aikajärjestyksessä mutta kertonevat matkasta. Kuvat isonevat klikattaessa.




Signaldalenin ylängöllä, taustalla Vassdalstind.

Reittiä Gappohyttanille, tuo on kiveä tuo merkki.

Njearrejärven yli on tultu, Pältsan selän takana.

Jee, kuraa !
Matkalla huipulle.
Pältsaninkin niskalta etelään.

Huipulla mutten huiputa näitä vaan arvostan.
Ylemmäs ei pääse.

Have A Drink On Me.
Pältsanin Suomen puoleinen huippu.
Keskellä Moskugaissi jonka huipulla kävin viime syksynä.

Heligskogen.
Rassavarria Heligskogenissa.
Bogijoen putous Heligskogenissa.

Heligskogenissakin on näitä muodostelmia.

Heligskogen, näkymä laaksoon länsipuolelta.

Rassfjellet Lavkan puolelta, maailma palaa.

Lavkavarrin takaa.
Rihpogaissi tai Rugsesgaissi, riippuu miten ymmärtää.



Tämä kaveri se syö ehtimiseen ja pitää myös taukoa.

Siis Presidentti, Tine ja Veli Meukow kuksan ja pyhän kirjan seurassa iltanuotiolla, lisäksi paikalla oli allekirjoittanut ja tervetullut yksinäisyys sekä hiljaisuus.
video


Yllä pyyhkäisyvideo Lavkarittettiltä, tie on sähköyhtiön huoltotie joka on suljettu puomilla alhaalta.

Kuvateksteissä ja itse tekstissä mainittujen tunturien yms. paikannimien oikeinkirjoitus on lähteestä riippuvainen. Erilaisia kirjoitusasuja esiintyy eri maiden kartoissa lukuisia mutta asia selvinnee sille joka haluaa karttojen kanssa jälkiäni tutkia.